Ekana päivänä tuli noin 13km ja toiselle jäi ehkä 8km. Ei sulan maan aikaankaan matkojen etukäteen arviointi ole aina kovin helppoa, korkeuserot, maaston raskaus, sää jne vaihtelee niin paljon. Itse tykkään kävellä aamupäivällä hyvän matkaa, sitten viettää parin tunnin siestan ja lounaan jälkeen nukahtaa jos siltä tuntuu. Herätä taas kun sattuu heräämään, kävellä iltaan asti ja leiriytyä uudelleen. Kun valoisaa aikaa on alle kuusi tuntia vuorokaudessa, tällainen ei tietenkään ole mahdollista. Käytännössä koko valoisa aika menee marssimiseen ja leirissä on sitten tuntiakausia aikaa lojua pimeässä näkemättä tehdä enää mitään.
Toisena päivänä heti kilsan tai kahden jälkeen tapahtui sellainen ikävä ylläri, että kaikki aiemmat poluilla olleet yhdetkin jäljet loppuivat. Ne olivat menneet tietä pitkin ja minun polkuni meni hakkuuaukiolle ihan jumalattoman syvään, koskemattomaan lumeen. Pysähdyin epätoivoisena. Pitäisikö oikaista kanssa tietä pitkin? Onko mun tavoite matka vai määränpää? Sisu ei antanut periksi, joten päätin, että nyt kun ollaan kokeilemassa talviretkeilyä, retkeillään sitten. Mun koiratkin jäivät siihen penkalle seisomaan etujalat kinoksessa, takajalat tiellä, "ootsä tosissas, tuonneko??"
Jokainen voi itse kuvitella, kun kantapäät on rakkolaastareista huolimatta verellä kun valitsemani kengät on kyllä olleet riittävän pitkävartiset ja pitäneet vettä mutta eivät mitkään pitkän matkan vaelluskengät, niin ne vähän hiersi, rinkka painaa selässä ja sitten sitä lunta on pahimmillaan polviin asti. Sen on täytynyt näyttää aivan älyvapaalta.Kuvassa btw vielä oikein hyvä polku, ne on meidän jäljet jotka siinä näkyy, mutta alla oli kuitenkin vanhempia askelia eikä sinne montaa senttiä uponnut.
Kultaisin Sieni, luottomuuli. Ekana päivänä ei nähty ristin sieluakaan parkkiksen jälkeen. Toisena meidän ohi meni yksi amk:n auto, hyvä etteivät ajaneet ojaan kun toljottivat meitä :D Irti oli siis toisenkin päivän. Ekana sitä sai välillä vähän huudella odottamaan, toisena selkeästi ylimääräinen energia oli poissa ja se pysyi pääosin n. 5-10m töppösen edellä. Pöne oli fleksissä koko ajan.
 |
Rinkassa oli kahden alustan ja koirien ruokien lisäksi lähinnä varamustekaloja, varahihna, nenäliinoja ja pari energiapatukkaa. Niin ja kartta, multa puuttuu karttalaukku, mikä on nyt kyllä hommattava. Ei jaksa koko ajan vaivata "Sieni, tuo mulle taas se kartta, ja odota hetki että laitan sen kohta sulle takaisin."
Sitä lunta tulla tuprutti ihan kuten lupasikin. Tarkalla näöllä siitä voi havaita meidän tulojäljet.
Sitten tuli ihan järjetön harju ja nousu sinne. Se tunne, kun ensin kauempaa toteat että eihän se polku nyt tuonne voi mennä, ja kohdalla naurat ääneen että vittu se menee. Zoomiputki syö korkeuserot joten ei se tässä miltään näytä.
Odottava ilme. Heikoin lenkki on se joka puuskuttaa kaksin kerroin alempana.
Jälkiä oli paljon, pienijalkaisia, isojalkaisia, kaikenlaisia
Tässä on taas tie poikki ja tilanne päällä parkaistuani ei sinne, tai etten minä ainakaan pääse kun te nyt näköjään menitte jo
Sitä lunta tosiaan tulee ja tulee ja tulee, ja jos jokin ei vielä ollut läpimärkää, nyt on
Epätodellinen näky, ihan kuin joku taivaan portti
Taisi olla kuitenkin vain lintutorni? Joku lampi siinä oli.
Välillä polun seuraaminen oli tosi työlästä, varsinkin silloin kun sitä ei kinoksessa ollut lainkaan. Merkit ei aina ole kauhean tiheästi ja välillä ne voi olla myös vähän erilaisissa paikoissa kiinni.
Asuntoja oli amkn lähellä paljon, siitä tiesi, että ollaan tulossa ihmisten ilmoille
***
Lähteminen ei koskaan ole ollut niin vaikeaa. Autolla ajaessa toivoi, ettei ihan vielä olisi perillä ja tarvitsisi jalkautua. Ekana päivänä kävellessä odotin, että ilta tulee pian ja pääsee leiriytymään, se oli se mikä minua tässä kokeilussa kiinnosti. Seuraavana aamuna nouseminen oli työn ja tuskan takana, superhuonon sään takia, ja kun tiesi, että nyt sitten marssitaan enää takaisin. Jotenkin koko juttu tuntui vähän samalta kuin vaikka avantouinti; vastenmielistä sillä hetkellä, hyvä olo tulee heti kun se on tehty. Mikä ei tarkoita ettenkö olisi kerinnyt myös nauttimaan pienistä jutuista.
Kylmä ei ollut ongelma. Kosteus on, kuten etukäteen marraskuisen Syötteen reissun (2015) perusteella osasin arvellakin. Ei mitään mahdollisuutta yöpyä useaa yötä maastossa, joka toisena pitäisi päästä tupaan kuivattelemaan kaikki kamppeet.
Karut olosuhteet vie vähäisenkin ruokahalun. Nälän tunne katoaa rasituksessa muutenkin, mutta normaalisti sitä kuitenkin tottuneesti tekee sen ruuan myös välissä ja vasta syödessään tajuaa, miten kova nälkä olikin. Nyt ei vaan jaksanut. Mulla oli termari mukana sitä varten, että siihen voisi vaikka tehdä keiton tai nuudelit valmiiksi kun sitä vettä muutenkin keittelee, mutta en keitellyt. Toisena päivänä en syönyt mitään muuta kuin puoli pussillista Dumleja marssiessani. En pitänyt yhtään taukoa, koska pysähtyminenkin on niin työlästä.
Koirien juomavettä olisi pitänyt tarjota vielä useammin. Sieni joi kotiin päästyämme kokonaisen kupillisen.
ToppaPompat riitti, mutta tuskin kellään olisi hiki ollut, jos olisi ollut alle vielä kevyt-BOTit. Sienen rinkkaan olisi varmaan juuri mahtunutkin ne. Mietin myös niitä kertakäyttöisiä käden/jalan lämmittimiä, sellaisen voisi tunkea koiran selkäänkin loimien alle.
Kaikki käytännön asiat kannattaisi miettiä etukäteen. Juurikin ne, mitkä poikkeaa sulan ajan olosuhteista. Veden riittävä saanti nyt ekana esimerkkinä. Olisihan sitä itsekin voinut toisena päivänä jotain juoda, ekalle oli vielä mehua...
Kaikessa kauheudessaan oli kuitenkin ihan sanoinkuvaamattoman hienoa maata pilkkopimeässä nietosten keskellä ja kuunnella hiljaisuutta. Kyllä lumen päällä nukkuminen tekee ulkona yöpymisestä aivan eri tavalla jännittävää. Miten ihmeellistä, että sellaisesta selviää.
Ja sitten vielä se fyysinen rasitus... mulla ei ole ikinä ollut pohkeet näin krampissa kuin nyt on. Rinkka vaan tekee lumessa möyrimisestä aivan erilaista kuin normi tunnin koiralenkit muuten on. Minä ainakin kotona reissua miettiessäni aina kuvittelen, että no mä vaan menen ja kyllä se onnistuu. Lapissa olen oppinut että on olemassa vaikeakulkuisia soita joiden yli ei mennä vaikka miten halutaan, ja ehkä mä nyt myönnän että lumessa kahlaaminen rinkan kanssa on aivan älyvapaata puuhaa. Pitäisi sitten olla ne sukset tai lumikengät ja ahkio. Ja ehkä, ehkä kaikesta huolimatta olen sen verran mukavuudenhaluinen, että talviretkeily ei ihan ole mun juttu. Kyllä se vaan on niin paljon kivempaa, kun illalla voi istua kannon nokassa sen kaakaonsa kanssa. Selviäminen tuottaa kyllä suurta tyydytystä, mutta pitemmän päälle olisi kivempi jos voisi enemmän vain nauttia. Ei oikein ole mitään tarvetta enää todistella kellekään mitään, ei edes itselleni.
Joka tapauksessa, nyt se on nähty ja hieno kokemus oli. 😊
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti