Suon laidalla oli paljon enemmän lintujen ääniä, kuin aiemmissa yöpaikoissa. Illalla tapahtui jotain jännää, telttapaikkaa etsiessämme pöne sai lyhyen haukkumurinakohtauksen ja laitoin sen kiinni kuvitellen että nyt siellä on ihmisiä tulossa. Mutta ei ollut. Samanlainen kohtaus toistui kun oltiin käymässä nukkumaan. Mitään ei suollakaan näkynyt, joten luulen, että se on haistanut jonkun suurpedon kauempaa. Pöne ei millekään oraville murise, ja hevosia se on ainakin nähnyt, niin en usko että mikään hirvikään saisi tällaista reaktiota. Sinänsä ihan sama, ei minua pelota että telttaan mikään kutsumaton vieras tulisi.
Aamu oli jälleen todella kaunis ja lämmin, ennen kahdeksaa teltta oli jo niin kuuma, että oli kiire raottamaan kankaita.
Tämän päivän marssi olisi lyhyt - koska luonnonpuiston alueella ei saa yöpyä, meidän pitäisi jäädä juuri sen rajalle, ja jättää koko luonnonpuiston osuus (n. 8km) vikalle päivälle kertasuoritukseksi.
Ruokien kanssa oli aika hankalaa. Olen ollut puoli vuotta vhh:lla (vähähiilihydraattinen ruokavalio), ja verensokerit on tasoittuneet kovasti. Koska en myöskään pidä lihasta, kuivalihat ei olleet vaihtoehto, ja retkiruokien miettiminen oli aika työlästä. Vehnästä tulee nykyään maha todella kipeäksi, joten otin vähän riisiä ja perunaa sisältäviä ruokia. Ensi kerralla on tarkoitus kuivailla itse erilaisia kasviksia (tein vuosi sitten ainakin parsakaalia ja kukkakaalia ja niistä tuli tosi hyviä), käyttää soijarouhetta ja lisätä hieman muussijauhetta tarpeen mukaan. Aamupalat oli ongelma, aiemmin mulla oli aina puuroa ja mehukeittoa. Todettiin jo aiemmin, että jos illalla syö kunnon ruuan, heti aamusta ei oikeasti ole edes nälkä ja riittää että syö vasta lounasta. Nyt lounaaksi oli pähkinöitä ja kuivattuja aurinkokuivattuja tomaatteja (ne on niin ihania että voisin elää niillä!), ja ne riitti hyvin. Tänä aamuna oli kuitenkin verensokeri niin alhaalla, että päätin tehdä toisen mun kahdesta mukaan varaamastani puuroannoksesta.
Varttia vaille kymmenen lähdettiin liikkeelle, nyt siis välipätkää takaisin samaa reittiä, mistä eilen tultiin. Verensokeri teki hirveän piikin ylös ja kohta samanmoisen alas, ja siinä polulla rusinoita ja glukoosipastilleja suuhuni ahtaessani muistin taas hyvin miksi nuo hiilaripommit ei sovi mulle. Nopea sokerin lasku tekee tosi huonon olon, joten oltiin hetki ihan pysähdyksissä siinä seisoskelemassa. Pentu oli aivan virtaa täynnä, liekö syynä tuttu polku vai mikä. Oltiin jo monta kertaa aiempina päivinä mietitty, että kamalaa jos se putoaisi jokeen, kun penkat on niin jyrkät ja virta paikoin kova, vesi tummaa ja joki täynnä kaiken maailman uppotukkeja ja muuta. Normaalisti pentu kuitenkin käveli aivan asiallisesti ja eihän se nyt itsestään sinne putoa, vaikka polku meni paikoin aivan reunalla.
Matka jatkui kun olo koheni. Koirat oli juuri lutranneet pienessä lätäkössä, joka oli niin syvä, että Lakkikin joutui ekaa kertaa uimaan niin ettei jalat ihan ottaneet pohjaan. Sieltä lähdettäessä se sai aivan hullunhepulin, joka vaan jatkui ja jatkui. Tuli kohta, jossa polku meni aivan joen reunalle, ja siinä oli vielä löysää hienoa hiekkaa. Hiekkarantahiekka = täysi pillastuminen, se vaan tuntuu niin ihanalta anturoissa että kaikki mun koirat on aina seonneet siitä.
Sitten se tapahtui ja se vain putosi pää edellä jokeen.
En nähnyt, mitä tarkalleen ottaen tapahtui, katsoin juuri jalkoihini enkä koiriin. Pentu vain katosi reunan yli ja sitten kuului plumps. Minulta lensi rinkka selästä heti plätsähdyksen jälkeen, en muista ollenkaan missä järjestyksessä olin avannut kaikki remmit, mutta se tapahtui ääntä nopeammin. Pönenkin olin irroittanut fleksistä ja sitten olin jo reunalla katsomassa miten pelkkä märkä pää näkyi pinnalla ja pentu yritti turhaan räpistellä pystysuoraa seinämää vasten. Äiti kysyi, näkyykö sitä tai että kelluuko se, en muista tarkkaan. Pari metriä edessä päin olisi ollut sellainen poukama mistä se olisi ehkä päässyt ylös, ja ryntäsin sinne ja kutsuin sitä kerran. Se kuitenkin juuri kääntyi toiseen suuntaan, tai virta vei sitä jo alaspäin. Aikaa ei ollut mennyt montaa sekuntia ja äiti oli edelleen jumissa rinkassaan. Pentu oli kauhuissaan ja polki vettä aivan paniikissa.
Muistatteko juurikauhun? En koskaan ikinä milloinkaan olisi uskonut että hätätilanteessa ensinnäkään toimin niin nopeasti ja järkevästi ja että kykenen menemään niiden keskelle. Sinne minä vaan heittäydyin mahalleni penkkaan ja tungin käden niiden läpi. Luulin että pyörryn kauhusta. Penkka alkoi vajota mun alla ja karjuin äidille, että ottaa mun jaloista kiinni. Hän oli kuristumassa karttalaukun hihnaan jonka alas heitetty rinkka oli onnistunut sotkemaan. Hivuttauduin alemmas kunnes ylsin juuri ottamaan kiinni pennun korvista, enkä ole varmaan koskaan puristanut mitään niin kovaa kun nyt tein. Toisella kädellä yritin pidättää itseäni valumasta hiekan mukana sinne kuohuavaan jokeen ja toisen käden sain ujutettua osin sen valjaiden kaulaosan alle ja sitten vain nostin nylonremmit ja karvatupot nyrkissäni ja rukoilin ettei koko pentu solahda valjaistaan ulos ja putoa uudelleen.
Äiti otti pennun ja minä luhistuin polvilleni vapisemaan. Käskin taputella sitä selkään, se oli aivan läpimärkä ja käynyt uppeluksissa, mutta ei ihme kyllä muistaakseni yskinyt eikä nikotellut lainkaan. Laitettiin se kiinni fleksiin ja sitten istuttiin miettimään että mitä helvettiä juuri tapahtui...
Ei ole varmaan sydäri ollut koskaan niin lähellä kuin nyt. Pumppu hakkasi niin että ryske kuului.
Onneksi se matala verensokeri oli hoidettu aiemmin. Jos sekin tilanne olisi ollut päällä, olisin varmaan jäätynyt täysin. Kamerakaan ei ihme kyllä hajonnut vaikka se oli rinkan ulkotaskussa ja taisin pudottaa koko rinkan juuri sen päälle. Silmälasitkaan ei hajonneet (ne oli kotelossa sivutaskussa).
Viisi metriä ylempänä virrassa oli kaatunut puu, joka katkaisi virtausta juuri tästä joen reunasta. Jos sitä ei olisi ollut hidasteena, virta olisi ollut paljon kovempi. En tiedä, kuinka kauan pentu olisi jaksanut pysytellä pinnalla, ja kuinka voimakkaasti se olisi pystynyt vastustamaan virtaa. Se olisi voinut osua johonkin uppotukkiin ja pudotessaan vaikka jäädä veden alle valjaistaan kiinni. Jos sitä ei olisi näkynyt, kai mä olisin sitten hypännyt jokeen itse ja yrittänyt etsiä kaikkien niiden keskeltäkin, mutta tummassa sameassa vedessä todennäköisyys löytää pieni pentu ajoissa olisi ehkä ollut aika vähäinen.
Eihän me olisi ikinä löydetty edes ruumista, jos joki olisi sen vienyt. Se voisi jäädä kiinni minne vaan.
Järkyttävää. Kosken kuohunta on ihana ääni kuunnella, mutta se on kyllä sellainen voima, jonka kanssa ei kannata tehdä lähempää tuttavuutta.
Mää vähä kastuin
Pöne älysi istua syrjässä koko episodin ajan. Ei mitään muistikuvaa karjaisinko sille jonkun käskyn vai en, luultavasti en. En muista ollenkaan sitäkään että olin irroittanut senkin, mutta vapaana ilman fleksin narua se siinä istui, joten niin olin tehnyt.
Tuosta se meni ja tuonne minä työnsin käteni. En ehtinyt edes vetää hihaa alas, joten nuo hiveli mun paljasta kättä. Hämähäkkikammoiset voi verrata tätä siihen että se iso karvainen hämppis kävelisi paljaalla kädellänne. Ihanaa, eikö? Ei penkka tässä näytä korkealta, zoomiputki lätistää aina. Kyllä sinne varmaan sellainen metrin pudotus oli. Ylhäältä käsin oli arviokaupalla epävarmaa yltääkö käsi sinne, en siis penkalle heittäytyessäni tiennyt yllänkö koiraan lainkaan.
Ilmoitin tarvitsevani konjakkiryypyn. Asianosainen itse ei ollut enää lainkaan järkyttynyt, ja hän ehti vaihteeksi odotellessaan.... kaivaa pikku montun.
Kukin uskokoon mihin haluaa, mutta ehkä meillä oli suojelusenkelisieni mukana.
Leiri pantiin pystyyn Sammalpuron tulipaikan taakse suopursujen keskelle. Pistaasit on loistava lounas, niitä avatessa saa ajan kulumaan.
Sitten oli aikaa purkaa tuntojaan muistiinpanovihkoon. Meillä on aina joka reissulla oma vihko mukana.
Kuva sisältää mainontaa, mutta parhaat vaelluskengät mun tähänastisessa elämässäni.
Pursujen keskellä on mukava telttailla, ei vähiten sen sanan takia. Pursu.
Päiväsaikaan oli ihan hiinä ja hiinä, että olisi avattu mukana ollut avaruuspeitto aurinkovarjoksi. Ulkoteltan kanssa kikkailu kuitenkin riitti. Ihanaa, kun oli niin lämmin, että päiväpötkötille ei tarttenut mitään makuupusseja availla itselleen peitoksi.
Mun merinokerrasto tuulettui joka tauolla, se on siis yökkäri, en kulkenut päivisin kerrasto päällä :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti