Liikkeelle päästyämme pöne pissasi pitkään ja oli hieman kiinnostunut haistelemaan. Leveämmän uran muututtua poluksi otin koiran mun eteen ja hoputin sitä pysymään koko ajan liikkeessä. Matkan edetessä ontuminen väheni ja se enää vain kevensi. Nuupea se oli ja polulla olevien oksien yli ei paljoa jaksanut jalkojaan nostella. Oli ihan hirveän kuuma ja kauhea jano itsellä, mutta ainoa tavoite oli päästä äkkiä nyt sinne autolle. Jos koiran vointi alkaisi uudelleen romahtaa, oltaisiin edes autolla sitten jo.
Oltiin ehkä puolivälissä taivalta, kun pöne pysähtyi, meni oudosti kyyryyn ja alkoi murista metsään. Se kieltäytyi liikkumasta ja tilanne oli aika niskavillat pystyyn nostattava. En kuullut enkä nähnyt mitään, ja ruvettiin sitten huutelemaan että nyt karhut pois alta, on päästävä eteenpäin. Pakotin koiran jatkamaan ja pian se rentoutui. Joko siinä oli vain tuore haju tai sitten itse eläin hiippaili pois. Äitiparan hermot taisi olla jo aika riekaleina, minua ei ihme kyllä missään välissä paniikki vallannut. Karhuja en pelkää ja pönen osalta jotenkin oli niin sellainen olo, että tässä ollaan aika herran hallussa ja kävi mitä kävi, ei ole mitään mitä voisin tehdä. Jos koira alkaa kouristaa niin sitten se kuolee mun käsiin ja se siitä. En tarkoita, että asia olisi noin vain käsitelty, mutta ei sen etukäteen panikoiminenkaan sitä miksikään muuta, joten parempi olla ajattelematta sitä lainkaan ja elää siinä hetkessä.
Ihan lähellä autoa oli vielä kunnon oja, mihin ohjasin koirat vilvoittelemaan. Lakki oli vetänyt mun takana ihan henkihieverissä ja sitä huohotusta oli kauheaa kuunnella. Jos se olisi ollut irti, se olisi kuitenkin roikkunut pönen hännässä ja purrut sen jalkoja, mitä se edelleen ainakin kerran tunnissa yrittää tehdä. Uskoo kun kiellän, mutta muisti on niin olemattoman lyhyt. Pelotti, että pentu saa jonkun lämpöhalvauksen sen hullun kiskomisen takia. Pöne meni ihan halukkaasti lätäkköön itsekin ja seisoi siellä pitkään mahaansa myöten. Niin se normaalisti tekee, joten tuntui, että sen vointi on ehkä vähän parempi tai ei nyt ainakaan huonompi.
Autolle pääseminen ei ole koskaan tuntunut näin hyvältä. Pönen vointi oli tosiaan nyt selkeästi parempi, se ei lysähtänyt autohäkkiin lainkaan niin kuin telttaan, vaan jäi normaaliin asentoon. Juotin sitä vielä reilusti ja tarkastin jalan, ei muutoksia turvotuksessa.
Järki että oli jano, onneksi autoon oli jätetty vissyä
Napattiin nämä vielä mukaan. Kipeän koiran kanssa? Joo, en uskonut, että sen vointi enää lähtee romahtamaan uudelleen ja että selviäminen olisi kymmenestä minuutista kiinni.
Ajomatkalla pysähdyin useita kertoja tarkastamaan pönen kontissa. Ei muutoksia.
Hattuvaarassa otettiin vielä yksi kuva.
Eläinlääkärit ovat eri mieltä siitä mitä tapahtui, ensimmäisen mielestä hyvin todennäköisesti lieväoireinen kyyn purema, toisen mielestä ei varmasti kyy näin vähällä, vaan ampiaiset tai trauma (siihen hän ei ottanut kantaa miksi tajunnan taso laskisi venähdyksen takia, ei vaikka erikseen kysyin). Kotona tietenkin googlasin ja kyyn purema todella voi olla niin huomaamaton, että ihminenkään ei tunne mitään, vaan löytää puremajäljet ja kauheat sinertävät turvotukset vahingossa ja vointi romahtaa vasta myöhemmin. Kyyn purema voi siis myös romahduttaa voinnin viiveellä, joten eka yö kotona meni valvoessa ja koiraa kytätessä. Vuorokausi tapahtuman jälkeen turvotus on pääosin laskenut ja koira keventää vain vähän, enemmän liikkeelle lähdettäessä ja sitten askellut paranee. Se on virkeä ja kaikin puolin muuten normaali. Loppuviikko lepoa ja kipulääkettä tarpeen mukaan. Tilannetta seurataan vielä mutta ehkä uskallan jo huokaista, että mulla on vielä kaksi koiraa.
Ahdistus tuli vasta jälkeen päin. Olen tehnyt yli kaksikymmentä reissua, ja olin joskus se, joka väheksyi ea-laukun tarvetta. En niinkään siksi että olisin kuvitellut että me ollaan kuolemattomia, vaan enemmänkin siksi, että sitten jos jotain tapahtuu, vaan pärjätään jotenkin.
Se tunne, kun olet tiettömien taipaleiden päässä, puhelimessa ei ole kenttää, ja pitelet sitä onnetonta pientä ea-laukkua kädessä, silittäen toisella kädellä värisevää koiraa, miettien että mulla ei ole sulle enää mitään muuta annettavaa... nyt täytyy ehkä vähän järjestellä ajatuksia ja miettiä millä varustuksella vielä uskaltaa lähteä. Elämä on vaarallista, niin se vain on, että jos alkaa pelkäämään kaikkea, ei voi pian enää olohuoneesta poistua. Ja tilastojen mukaan suurin osa tapaturmista taitaa siltikin sattua kotona :p
Ja ne valjaat kannattaa sitten pitää niin kireällä, että niistä saa tarvittaessa nostettua koiran, ilman että ne luisuu sen yltä. Muuten niillä ei ole mitään pointtia.
Koitajoen alue oli kivaa, vaihtelevaa maastoa, ja ihan hieno reitti, mutta ei nyt niin ihmeellinen että tuskin on tarvetta toista kertaa palata samaan paikkaan. Kivaa oli myös se, ettei nähny kuin yhdet ihmiset paluumatkalla Polvikosken parkkiksella, mutta ehkä virallisen aukeamisen jälkeen täällä on enemmän porukkaa? Oltiin tosi hyvään aikaan sekä kanssavaeltajien että säiden osalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti