Aamullakin satoi ja kaikki laavulle yöksi kuivumaan nostetut tavarat oli ihan yhtä märkiä. Kun ilman kosteus on 100%, eikä tuule tai paista, eihän ne mihinkään kuivu. Lajiteltiin kamat niin että läpimärät meni erikseen ja kaiveltiin kaikki ylimääräiset pussit että saatiin vielä kuivat pysymään kuivina - siltä varalta että jotain sattuu ja tarttee vielä laittaa teltta pystyyn tms. Minulla oli toinen silmä umpeen turvonnut, tulehtuva haava kädessä ja toinen nilkka kipeä nyrjähtämisestä, toisella ei ole kenkiä... kokemus on ainakin opettanut sen, että koskaan ei pidä olla varma mistään, ja aina pitää olla kamat niin että voi laittaa leirin pystyyn.
Ja eihän se sitten mennytkään ihan putkeen. Satoi, mikä ei varmaan enää yllätä ketään, ja kengät alkoi taas sanoa litsläts. Tiedettiin että merkinnät on huonot mutta kuvittelin että kyllähän me nyt takaisin löydetään kun tännekin löydettiin. Kunnes tultiin suolle, josta oltiin ihan varmoja, että ei me näin syvällä olla tullessa ryvetty. Äiti vielä parkaisi että olipas se syvä ja meinasi se viimeinenkin crocksi jäädä suonsilmään, ja en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Etsittiin seuraavaa merkkiä ja löydettiin vahingossa ihan selkeä polku, jossa ei kyllä mitään merkkejä ollut. Tässä vaiheessa saatiin kuitenkin kiinni kartalla siitä missä meidän pitäisi olla, ja reitin piti jatkua suoraan. Kahlattiin polvia myöten siellä suossa ja sitten yllättäen tulikin tie, jossa oli merkkejä, ja molemmat sanoi yhteen ääneen että ei kyllä varmasti olla tällaisesta tultu. On kyllä ihan hemmetin mukava tunne kun maasto ja kartta ei vastaa toisiaan eikä oikeastaan ole edes varma missä on. Avattiin taas kännykkä mutta se ei löytänyt koko tietä ollenkaan vaan väitti että olemme metsässä.
Lopulta ainoa selitys on se, että me tultiin menomatkalla kartalla ei-merkattuja polkuja, jotka maastossa kuitenkin oli merkattu ja luultiin olevamme reitillä. Paluumatkalla taas oltiin alun perin reitillä, kunnes ei löydetty sellaista kohtaa mistä karttaan merkatun reitin olisi pitänyt erota tiestä. Siinä oli hakkuu ja puut oli varmaan kaadettu. Mukavaa, todella mukavaa... edelleenkään navi ei tiennyt koko tietä, mutta pääteltiin että kaikki kinttupolutkin vievät johonkin ja sinne se oli sitten vain marssittava. Pitkältä tuntui odottaa ja toivoa että tullaan ison tien risteykseen. Sanoinko jo, että ne märät kengät hiersi kumpaakin ja että taas vähän sataa tihuutti? No lopulta se T-risteys tuli ja isompi tie veisi meidät suoraan parkkipaikalle missä auto oli. Siinä sitten kilometri poikineen tuntui ehkä fyysisesti pitkiltä, mutta henkisesti oli suunnaton helpotus kun ei tarttenut etsiä enää mitään merkkejä ja yrittää pysyä polulla, ja saattoi vain kävellä.
Lähtöä tehdessä valmiiksi märkä Lakki
Autolle palaaminen aiheuttaa aina aika suuria tunteita koska se on sen reissun loppu; sitä samalla aina sekä odottaa (suihku, puhtaat vaatteet, oikeaa ruokaa) että inhoaa. Nyt se tuntui... vielä poikeuksellisemmalta.
Well well, pitäisikö vielä sanoa jotakin? Vakuutukseenhan ne kadonneet tavarat menee eikä uusien vaelluskenkien kohtalo taloudellisesti harmita. Kaikki jäi henkiin. Äiti ei uskaltanut viimeisenä iltana mennä hakemaan laavulla joesta vettä enää lainkaan, ja suoraan sanottuna en minäkään tiedä oliko tämä mun eka ja vika oikea joen ylitys. Juuri nyt ei ainakaan yhtään tee mieli edes ajatella menevänsä uudestaan. Sen piti olla jännittävä ja hauska elämys, mutta siitä jäi lähinnä mieleen katastrofin ainekset ja hätätilanne. Ehkä aika auttaa; itse reittihän oli oikeasti hieno ja maisemat komeat ja sitä voi todella suositella.
Ja Lakki, Lakki on kaikin puolin huikein vaelluskoira ikinä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti