Kolmantena ja viimeisenä yönä ukkonen pyöri useita tunteja aivan meidän päällä. Luojalle kiitos (niiden pilvien lisäksi) äänivarmoista koirista. Itseäni pelotti eniten, oikeastaan eniten tietoisuus luonnon ylivoimasta ja siitä, että jos jotakuta alkaa ahdistaa, en mahda mitään. Koirat ei korvaansa lotkauttaneet, mutta minun teki mieli edes yrittää tehdä jotain, ja aloin pelata peliä nimeltä jyrähdys = namipala. Toimi kivasti kunnes pelikaverini nukahtivat kesken kaiken. Juuri ennen pimeän tuloa myrsky siirtyi sen verran kauemmaksi, että kerkesin käydä pesulla ja täyttämässä ne vesipullot. Sieni oli kanssani rannassa ja viimeisiä saippuoita huuhtoessani se alkoi matalasti murista jonnekin rannan suuntaan. Ei siellä ole mitään, sanoin, mutta Sieni ei uskonut. Keräsin kamani aika vauhdilla ja kipusin harjun päälle telttaan, ja saapuessani sinne teltasta kuului pönen pitkä, syvä, kurkusta kumpuava murina. Nämä on ehkä sellaisia hetkiä, kun jotakuta voisi kuvitella pelottavan? Mikälie karhu olikaan. Minulle tulee vain jotenkin ihan naurettavan luottavainen olo, uskon täysin koiriani, jotakin siellä on mutta tuskin se nyt telttaan punkee sekaamme.
Otus ei ilmoittanut itsestään uudemman kerran. Yö menikin sitten muuten erittäin ikävissä merkeissä, Sienen aiempi läähätys, teltasta ulos monttuun pakeneminen ja muut pienet jutut saivat selityksen: sillä on vatsa aivan sekaisin. Heräsin milloin siihen, että se vain huohottaa pää pystyssä, milloin siihen että se vinkuu ja haluaa ulos. Avasin sille teltan ja laskin koiran pilkkopimeään raivoavan ukkosen sekaan, pitelin ulkoteltan kangasta käsin kiinni ettei kaatosade tule sisälle, mietin että toivottavasti se karhu ei nyt syö sua etkä myöskään pelästy salamaa, vaan tulet kohta takaisin, koska muuten mä en todella tiedä mitä sitten teen. Aina se tuli.
illan löytö
kahden sienen illallinen salaman valossa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti