Pogosta 2 - 2025

2. päivä Särkkäjärvi - Koitajoen ranta n. 21km, oikaistu viralliselta reitiltä kahdessa kohtaa

Kello oli soimassa aamulla viideltä, ja tarkoitus oli lähteä mitään syömättä suoraan liikkeelle. Olin jo tuntia ennen hereillä, hirveän huonosti nukutti. Yöllä oli ollut +13 joten ei ollut kuumuuden vika. Käveltiin Ölkönlammen laavulle n. 6km, missä aamupala. Hymni oksensi matkalla koko mahansa tyhjäksi. Oli kuitenkin ihan virkeä, niin yritin olla murehtimatta. Torkahdettiin aamupalan jälkeen ja herättiin siihen kun aurinko oli kiertänyt niin että tuli meidän varjoista läpi, ja oli hiukkasen kuuma teltassa taas vaihteeksi. Lähdettiin jatkamaan joskus 11 maissa.

Hyvin meni pennun eka telttayö

Tosi kivasti osasi ihan opettamatta rauhoittua telttaan

Lähdettiin Ölkönlammelta reittiä hieman takaisin päin ja mentiin omia polkuja Viinijärven rantaan. Koirat oli välillä irti, lähinnä se ongelma eli Lakki. Meillä oli vain lenkkarit ja olen niin paljon suunnistanut saappailla, että nyt ei käynyt mielessäkään että kartassa suolle menevä random polku sitten saattaa olla aika märkä ja ojien ylitykset mahdottomia. 😁 Ekan isomman ojan yli oli rakennettu silta tukeista. Sitten tuli vähän märempiä kohtia ja mun lenkkari mulahti suohon. Kuvittele tähän kaikkeen vielä se +30, ihan saatanasti paarmoja, läkähdyksissä olevat koirat, hiki joka valui silmiin ja kirveli koko ajan, hiertävät kengät, kintuille räpsivät oksat ja verestävät naarmut, huono olo, hengästys ja vähän niinkuin kiire päästä sinne järven rantaan missä päästään toivottavasti kaikki uimaan ja telttaan ötököiltä suojaan. Se polkukin vaan haihtui ja oli aika epämääräinen, niin piti pitää maastokarttoja puhelimessa toisessa kädessä koko ajan. Sitten tultiin isommalle ojalle joka söpösti kiemurteli, nämä on ihania. Päästettiin loputkin koirat irti ja ne paineli sinne ojaan viilenemään vähän meidän etuoikeaan. Itse ihmeteltiin mihin se polku meni ja olisiko sen kohdalla joku silta tässäkin, kun edellisessäkin oli ollut.

Olen monta päivää miettinyt kerronko tätä ja jos, niin miten kaunistellun tai ei-kaunistellun version. Fakta on, että asioita tapahtuu ja vahinkoja sattuu, ja mun mielestä niistä on todella tärkeää puhua. Ettei kukaan vaan kuvittele, että oli helppoa ja kivaa, aurinko paistoi ja linnut lauloi ja loma oli täydellinen. Toisaalta en jaksa enää yhtään sitä, että netissä saat jonkun ventovieraan aukomaan päätään tilanteeseen josta hän ei tiedä mitään muuta kuin sen minkä itse päätin kirjoittaa. Ylipäätään nykyään välillä todella rassaa se, että sinänsä hyvää tarkoittavat ihmiset antaa pyytämättä neuvoja tilanteeseen joista heillä ei ole minkäänlaista todellista kuvaa. Erittäin hyvä ohje onkin ihan vaikka kysyä suoraan että haluaako toinen sympatiaa vai niitä neuvoja. Ja jos se ei halua neuvoja, pitää ne mölyt mahassaan sitten vaan vaikka kuinka tekisi mieli vähän vaan auttaa.

Syyllisyys on musertava mutta kannan sen itse, joten tässä tulee sensuroimaton versio.

Märät mudit palasi ojasta ja pyörittiin siinä lenkkari märkänä etsimässä mistä pääsisi yli, vai pitääkö kääntyä takaisin ja kävellä koko hirveän pitkä matka... Ojan pohja näytti siltä, että sieltä ei voi kävellä, siis niin mutainen se oli. Heitin kyllä että mullahan on nämä kengät jo märät eikä tartteisi edes vaihtaa crockseja ojan ylitykseen. Missäköhän nahka on, äiti mietti jossain vaiheessa ääneen, ja vastasin että varmaan istuu siellä ojassa kun sillä on tapana jäähdytellä niin että se todella istuu vesistöön ja se näyttää hassulta. Lopulta jonkun verran vasemmalta löytyi ojan yli kaatunut puu, ja sen vierestä selvästi tekemällä tehty "silta" jossa oli pari kolme karahkaa. Siitä mennään. Jo plutaa ojaan, niin siellähän sitten on, kesä kuivaa minkä kastelee.

Noniin nahka nyt mennään, huusin sille. Ei tule nahkaa. Nahkaaa! Ei kuulu eikä näy mitään. Nahkaa? NAHKA?! Mitä jos se on siellä joessa eikä pääse ylös, sanoi äiti. Lähdin tutkimaan jokea sinne oikealle päin mihin ne oli alun perin uimaan juosseet. Mutka toisensa jälkeen, ei mitään. Nahka?!?! Nyt alkoi olla vaikeaa pysytellä rauhallisena ja ääni alkoi varmaan olla melko kauhistunut kun koiraa huusin. Mitä jos se on pudonnut johonkin suon silmään? En löydä sitä ikinä. Miten mitään tällaista voi tapahtua? Mihin se meni? Tässä ei varmasti kuitenkaan mennyt enempää kuin viisi tai kymmenen minuuttia, miten se vaan hävisi?

Sitten ihan kuin seuraavan joen mutkan takaa näkyisi pieniä laineita, ryntäsin sinne ja kyyneleet tulvahti silmiin, siellä näkyy valkoista ja ruskeaa. LÖYTYI, karjaisin äitille, joka oli etsinyt jokea toiseen suuntaan. Sen silmänvalkuaiset muljui, takapää liirasi jo syvällä mutta naama vielä pysytteli joten kuten pinnalla kun se räpiköi siellä. Repäisin rinkan remmit yhdellä kädenliikkeellä auki ja rojahdutin sen selästä tantereelle, ja kyykistyin ojaan. Koiran nähdessä mut se tuli mua kohti ja yritti siitä vielä ylös, mutta ei päässyt, ja kääntyi sitten toiseen suuntaan. Mun rinkka kaatui mun päälle ja ihan melkein pudottiin sinne liejuun sekä minä että rinkka. Karjuin äidille että tulee auttamaan ja koiralle että tule tänne nyt, se ui väärään suuntaan enkä ehtinyt sen kohdalle rähmälleni kun se meni aina just pois alta. Onneksi se kykeni sen verran ymmärtämään puhetta ja sain sen vielä kerran pyörähtämään mua kohti, just kun olin hyppäämässä sinne ojaan itsekin. Penkka oli sen verta korkea että rähmälläni siinä makasin ja sain sitä korvista ja päästä kiinni, ja tempaistuani niistä ylemmäs ylsin sitten valjaiden kahvaan mistä nostin sen maalle.

Se ei tehnyt mitään vaan seisoi vaan paikoillaan ja huohotti, sitten vähän yski ja köhisi vettä. Kädet täristen laitoin sen fleksiin kiinni ja siinä sitä sitten istuttiin vapisemassa kaikki yhdessä.

En tiedä kauanko se olisi vielä jaksanut pysyä pinnalla.

En voi kuvitella mitään kamalampaa kun koira hukkuu 20m päässä, se kuulee kun huudan sitä mutta ei pääse ylös eikä älyä tai pysty vinkumaan tai haukkumaan että löytäisin sen. Eihän ihmisetkään hukkuessaan huuda apua, hukkuminen on kuulemma hyvin, hyvin hiljainen tapahtuma. Sydän särkyy siitä ajatuksesta että se on totaalisen paniikissa ja miettii kuollessaan että miksi äiskä ei tule auttamaan. Äiti tietää kaiken. Äiti on aina oikeassa. Miksi oi miksi äiti ei tule juuri kun eniten tarvitsen sitä? Niin lähellä mutta niin kaukana ja sitten ei ole enää mitään.

Ja miltä se käsi sitten näyttää kun se ojentuu sua kohti ja vetää sut sittenkin vielä takaisin valoon?

Tai entä jos en olisi ehtinyt ja siellä olisi kellunut ruskeavalkoinen möykky väärin päin? Miten sellaisesta voisi koskaan selvitä? Miten musertava olisi se tieto, että minä päästin koiran irti, minä jätin sen vahtimatta ja minä yksin olisin syyllistynyt kuolemantuottamukseen?

Mun paras ja ainoa nahkiainen 💔💔💔

*******

******

*****

****

***

**

*

Siitä sitten viimeiset puoli kilsaa sinne ihanalle hiekkarannalle, tai siis jälleen kerran yhdelle mutaiselle löllölle paskalle mistä uimaan ei pääse ja vesikin maistuu ihan suolle.

Asianosainen itse ei vaikuttanut kovin järkyttyneeltä

Kinttu repesi jossain siinä lopussa

Teltan varjostaminen on oma taiteenlajinsa. Ulkotelttaahan ei todellakaan voi laittaa vaan siihen päälle, siitä tulee kasvihuoneilmiö.

Ilma on saatava kiertämään varjojen ja sisäteltan välissä

Syötiin tuorepuuroa ja mustikoita ja huomattiin, että Hymnin vasen yläluomi ja oikea poski on ihan turvoksissa. Pää ei onneksi muuten kuitenkaan, niin ei nyt ainakaan mikään käärme. Koiraa ei asia vaivannut ollenkaan, mutta jottei rupeaisikaan, annoin sille ensin kortisonia ja sitten vähän perään tulehduskipulääkettä. Hymnin eka ja melkein nahkun vika vaellus, ja ei tämä nyt Hymninkään osalta mitenkään helposti alkanut. Aika karut olosuhteet, mutta pentu on ollut sikareipas.

Keitettiin termareihin ruuat ajatuksena että on sitten illalla valmiina, mutta päätettiinkin syödä ne ennen lähtöä. Oli huoneenlämmössä säilyvä fetapala mukana. Näillä lyhyillä retkillä ja nyt kun ei tarttenut mitään koiran takkejakaan, kaikkea on niin paljon vähemmän että voi ottaa rinkkaan sellaisia herkkuja mitä normaalisti ei todellakaan voisi. Vaellusten syömisiä pitäisi ehkä ihan asiakseen vähän miettiä ja esim.  laskea vuorokauden kalorit. En tee sellaista koskaan ja ajatus tuntuu ihan hupsulta, mutta ollaan monesti mietitty että jotain meidän ruuissa on pielessä kun nytkään ei kertaakaan ollut mikään hyvä ja energinen olo vaan koko homma oli melkoista tahmaa.

Reitti meni Hatuntietä (💕) ja sitten Koitajoen vartta etelään päin, marssittiin niin pitkälle että päästiin mökkien ohi ja sitten oltiinkin taas kaikki ihan poikki. Kello oli kymmenen ja hämärä alkoi tulla, äkkiä leiri pystyyn. Juuri ennen nukahtamista joskus 23 jälkeen välähti salama ja hetken jyrisi, mutta sateesta  ei ollut mitään tietoa.

Lakki on 'lakki niinkuin se sienen yläosa', ei hattu, mutta kuitenkin 😍

Suunnistettiin metsän läpi tielle ja sen aikaa kaikki oli irti:

Prinsessa ja henkivartijat

Lakkia välillä vähän ärsytti pikkusisko joka matki sitä ihan kaikessa:

-> jatkuu