Sanoinko jo, että meillä oli kuuma. Helteen kanssa vielä pärjäsi, mutta käveltyämme ensimmäisenä päivänä vajaa 20km edessä olisi seuraavaksi suota. Ensimmäinen lampi olisi kartan mukaan vasta pitkän, pitkän matkan päässä, etäisyydet näkyi huonosti mutta suota oli parikymmentä kilometria. Suureksi epäuskokseni totesin ojan toisensa jälkeen olevan aivan rutikuivia. Kokeilin ensin varovasti jalalla, sitten kepillä, sitten astuin pohjalle, kokeilin sitä kädellä, kaivoin. Ei pisaraakaan. Tarkemmin ajateltuna tuskaisen kuuman kelin lisäksi kesä on ollut myös erittäin kuiva. Ei silti käynyt järkeen, että suo voi kuivua.
Minulla oli vesipulloja kolmen litran edestä, ja normaalistihan kantovesi riittäisi juoma- ja ruuanlaittovedeksi aivan hyvin, jos ei olisi niin kuuma. Kuumuus ja kuivuus yhdessä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, ja käänneltyäni asiaa yön yli en voinut kuin päättää kääntyä takaisin. Siellä saattaisi olla ojia, joissa olisi vettä. Saattaisi olla, että suosta löytyisi koskeampina pysyneitä kohtia. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että aivan yhtä hyvin myös saattaisi olla olematta, mitään ei pidä olettaa vain siksi että eihän se nyt voi olla niin. Luonto voi olla ihan miten tahansa, se ei noudata mitään ihmisten todennäköisyyksiä. Luvatun kolmenkymmenen kahden asteen helle, ei mahdollisuutta uittaa koiria, ei ehkä kauheasti varjoa tuovia puitakaan ja 20km matkaa - kuka pyörtyy ekana? Riski ei ole sen arvoinen.
Yön pimeinä tunteina tulin ajatelleeksi, että koirien kanssa vaeltamiseen sisältyy aina ylimääräinen vastuu. Ne eivät tiedä missä olemme, mihin tähtäämme ja mikä on hyvä suunnitelma. Niille jokainen päivä on vain uusi seikkailu. Ne on kauhean kiitollista seuraa siksi, että ne eivät myöskään jää kaipaamaan näkemättä jääneitä maisemia ja jurpata takaisin kääntymisestä. Minun tehtäväni on vastata kaikkien turvallisuudesta. Heräsi haave lähteä joskus ilman koiria, saada mahdollisuus ottaa erilaisia riskejä ja haastaa itseään ilman huolta kenestäkään muusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti