Pöyrisjärvi 6

Päivä 6: Pikkulampi - Näkkälä P (kiertotietä), n. 4km

Emme tienneet ihan tarkkaan, mihin illalla löimme teltan pystyyn. Pääväylän varressa niistä lammista tosiaan oli vähän hankalaa pysyä perillä. Sama se sinänsä. Lopulta olimme lähempänä parkkipaikkaa kun kuvittelin, eikä viimeiselle aamulle jäänyt kuin noin tunti käveltävää. Paluumatka on aina masentava ja mitä lähemmäs parkkis tulee, sen hitaammin jalka nousee.

Ulkoteltta ei saisi näyttää aamulla tältä. Mikään ei ole masentavampaa. Varsin lämmin oli kyllä.

Toisaalta nyt olemme niin lähellä autoa, että sinänsä aivan sama, vaikka sataisi kaatamalla ja kaikki kastuisi.

Keiteltiin viimeiset aamiaiset "kaikki mitä löytyy" -teemalla. Sääkin parani, sade lakkasi.

Töppösen villatakki tekee sille ihanan kuikkaisen kaulan <3

Valmiina lähtöön, vielä kerran. Minulle on erittäin arvostettava ominaisuus, että levätään kun on levon aika, mutta ollaan myös aina valmiita ja innolla menossa, jos niin vihjataan.

Yli jäänyt ruisleipä jätettiin sopulille, joita ei suureksi suruksemme oikeasti nähty yhtään. Toivottavasti sopulit syövät ruisleipää.

Vielä pitää tasapainottaa rinkan puolet. Ei siellä enää ole kuin töppösen villatakki, ja toisella puolella taittokupit, ketjupannat ja varahihna. Pelkkä ketjupannan siirto taskusta toiseen riittää.

Kilpisjärvi on kuulemma mykistävän upea ja monelle sellainen "must see" -kohde, mihin palataan kerta toisensa jälkeenkin. Olihan se kaikessa karuudessaan kaunis joo, mutta en ole koskaan oikein tajunnut sitä järjetöntä hehkutusta. Minun listallani Pöyrisjärvi meni heittämällä kauas ohi. Mitään näin vaikuttavaa en ole nähnyt ikinä missään, ja ehkä minä alan nyt jankuttaa tästä niin, että kukaan ei jaksa kuunnella minua...

Elämä, anna minulle aikaa vielä joskus tulla uudestaan

Nuo punaiset mustikanvarvut sopii mustaan koiraan niiiiin hienosti

Enpäs heitä enää yhtään volttia ellen saa välissä kuvauskeksiä t. pöne

Pöne on nähnyt niin monta reissua. Tämä taisi olla 17. vaelluksemme. Melkoinen arsenaali lääkkeitä oli mukana selän varalta, mitään ei suusta alas laitettu. Se liikkui joka päivä ihan yhtä kevyellä, pitkällä askeleella, ja jaksoi oikein hienosti. Toki retkiväsymys alkoi painaa ja noita ihania silmät kiinni istumiskuvia alkoi ehtiä ottamaan, mutta on pöne nukahdellut vahtivuoroon nuorempanakin. En pidä sitä minään mittarina, huolestuttavampaa olisi jos viikon vaellus ei tuntuisi missään. Ilman rinkkaa liikkuvalle koiralle joku 10km hyvässä maastossa ei ole mikään suoritus. Fyysisen rasituksen sijaan uskon että enemmän väsyttää univaje - koiran unen tarve on sen 16-18h vuorokaudessa ja koska ihminen on rinkkansa kanssa niin hidas, kävelyyn menee aikaa, eikä koirat kerkiä nukkua niin paljon kuin kotona tekevät. Kun koira täytti 11v ja sillä on selkä sökönä, koska tahansa voi olla viimeinen reissu. Olen niin kiitollinen että vielä päästiin yhdessä tänne.

Vielä viimeiset risteykset oikein. Kierrettiin se alussa ollut talo, mistä ne irtokoirat hyökkäsivät menomatkalla luoksemme, ja selvittiin parkkikselle ilman kohtaamisia.

Onkstäämeidän...!

Ketään ei sattunut (viime vuoden kesäkuussa äitin käsi meni Kilpisjärvellä ja Sieni kiikutettiin elokuussa Pogostalta suoraan klinikalle...), autokin kesti nikottelematta ja kaikki meni oikein hienosti. Tämä oli toinen naisten vaellus. Muu perhe vissiin vähän kuitenkin haluaisi tulla joskus mukaan, joten ensi vuoden kuviot on vielä aivan auki. Minua kiinnostaisi vuokrata asuntoauto ja huristella sellaisella Norjaan. Jos pöne porskuttaa vielä ensi kesänä, se on tulossa 12-vuotiaaksi. En halua miettiä niin kauas niin tarkkaan, tehdään sitten kunnon mukaan suunnitelmat. Syksyllä täytyy vielä tehdä muutama lähiretki.

Ja joskus vielä palaan. En täsmälleen samalle reitille, mutta jäihän meillä erämaassa vielä monta kolkkaa käymättä. Näkemiin, Pöyrisjärvi, olit upea.

***********

Alkuperäinen tarina päättyy tähän, mutta nyt 2025 tätä eri alustalle siirtäessäni, haluan vielä jatkaa.

Pöyrisjärvi jäi Sienen viimeiseksi vaellukseksi. Se sairastui tammikuussa syöpään ja meni kahdessa viikossa. Jännää, että olen tämän reissun aikana miettinyt niin paljon töppöistä ja sen ikääntymistä, ja ollut kiitollinen että saatiin vielä tämä reissu. Jälkeen päin on toki helppo sanoa, mutta ehkä maailmankaikkeus tiesi. Vain koira oli eri. Se todellakin oli viimeinen reissu.

Pöyrisjärvi oli jotenkin muutenkin kaikkein vaikuttavin. Ainahan vaelluksen jälkeen on vähän haikea olo, koska nyt se on ohi. Normaalisti se on kuitenkin sellainen hyvällä tavalla haikea, mutta tällä kertaa se oli ahdistavaa ja kurkkua kuristi jatkuvasti. Tämän olen kirjoittanut sen jälkeen 13.11.2019 FB:n:

"Mulla ei ole koskaan ollut ketään tai mitään niin sydäntä raastava ikävä, kuin mitä tunnen viime kesän vaellusta, Pöyrisjärveä kohtaan. Odotin että se haihtuu tässä syksyn mittaan, mutta kun vain ajattelen sitä paikkaa, tekisi mieli itkeä. Nyt kun mietitään ensi kesän kohdetta, mikään ei tunnu miltään, kun haluaisin vaan mennä takaisin sinne. Järki sanoo, että maailmassa on lukemattomia hienoja paikkoja eikä ole mitään järkeä palata heti samaan, ja äiti jonka kanssa olen menossa, haluaa myös nähdä jotain uutta.

Sitä kun kävelee keskellä ei mitään, näkee kaksi koiran persettä ja äidin selän, rinkka on jo keventynyt ekoista päivistä ja kroppa tottunut rasitukseen, mutta kuitenkin selässä on kaikki mitä ihminen tarvitsee ja pieni hiki pitää nöyränä. Suunnistaminenkin pitää nöyränä, ja vaikka pidän luontoa suurimpana ystävänä, sitä erämaata kunnioittaa valtavasti ja tiedostaa oman pienuutensa.

"Pilven ikkuna. Tämä oli taas sellainen hetki, kun hymyilin itselleni ja ajattelin, että ei se mitään että olen tällainen kuin olen. Kaupungissa asuminen on kauhean kuormittavaa, jatkuvaa ärsykkeisiin hukkumista. On vaan liikaa kaikkea, ja usein on syyllinen olo kun tuntuu etten vaan jaksa elää niin kuin normaalien ihmisten pitäisi. Sitten kun kävelen erämaassa ja hymyilen pilven ikkunalle, jota ehkä kukaan muu maailmassa ei olisi edes huomannut, mutta minun kulkuani se on jo pitkään valvonut valmiina avaamaan minulle ovensa... aivo nyrjähtää mielihyvästä."

Pysähdyn, otan kaulalla roikkuvan kameran käteeni, nappaan tuon kuvan. Äiti ja koirat ei huomaa mitään, tai ehkä ne on vaan niin tottuneita siihen että pysähtelen koko ajan kuvaamaan. Tullaan, tullaan! Kiiruhdan niiden perään, ja koko tämän syksyn olen joka päivä ollut ihan järjettömän kiitollinen siitä, että otin tämän kuvan. Ehkä mulla on eniten ikävä sitä pientä hetkeä, kun tunsin, että olen täydellinen tällaisena, kotona siellä missä olin."

Tuokin kuva, missä hiekka valuu äidin kädestä maahan, on jotenkin karmaiseva sekin. En tiedä, olisiko ihana vai kamala ajatus teettää siitä taulu. Aika loppuu, aika loppuu aina. Nyt ei ole enää töppöistäkään.