Muotka 09 / 2024 5. päivä

ke 11.9. Ylemmän Honkavuoman loppupään kanjoni - Soarvegielas / "Karhuoja" / Whatever n. 9km

Päivä jolloin kaikki sitten meni pieleen...

Aamulla oli sateista, joten kaivettiin molemmat pitkät housut esiin ja työnnettiin shortsit rinkkaan. Oli tarkoitus pikku hiljaa alkaa kääntyä takaisin kohti Peltojärveä, ja katsottiin Soarvegielasin luota pieni lampi mihin mentäisiin lounaalle. Aamiainen oli tosi hidas ja päätettiin ottaa ruokaperäiset, jos sää vähän selkenisi, ja samalla koirat saisi vielä levätä, kun ne eilen aika väsyneiltä vaikutti. Minähän ottaisin ruokaperäiset ihan joka ruuan jälkeen, mutta olen yrittänyt välttää sitä, kun kaikki muut ei ehkä halua.

Äiti huomasi, että mun vasemman käden etusormi oli aivan musta. Siis niinku mustelmasta. Päältä. Olin hetkeä aiemmin levittänyt äidin magnesiumvoidetta mun jalkoihin ja pyyhkinyt loput käsiin. Oon joskus käyttänyt sitä ennenkin vaelluksilla. En ymmärrä miten mankkuvoide tekisi sellaisen, laittaahan se kai vähän veren kiertämään mutta silti. Ehkä sillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta eipä se sormi eilen sellainen ollut, eikä teltassa maatessa ole voinut osua mihinkään. Siinä ei ollut haavaa.

Ehkä mulle tulee kohta verenmyrkytys. Tuli huono olo, mutta tiesin että se on tuottamuksellista ja vastustin tunnetta.

Nahka syö kuormasta eli jäystää sarvia

"Elämässä on hyvä olla jotain tavoitteita. Mun tavoite on päästä painamaan SOS-painiketta!"
"ÄLÄ MANAA!!!!" (c) äiti

Seurattiin jokea, josta haarautui toinen joki, tai "oja". Sen piti mennä kohti tunturia, ja sieltä missä tunturi alkaa nousta, meidän kääntyä. Tässäkin ojassa oli karttaan merkattu sivuhaara, mutta se vei oikeaan suuntaan, ja olisi sama vaikka vahingossa seurattaisiin sitä. Joet ja niiden haarat on oikeasti aika hankalia erottaa, kun koko joki häviää välillä suohon, haarautuu hetkeksi kahdeksi jotka palaa yhteen, tekee jyrkkiä mutkia jne. Kaikkia pikku haaroja ei välttämättä näy kartassa. Vaikea tietää missä ihan tarkalleen on, mutta kyllähän silmä näkee ja jalka tuntee koska tullaan korkeuskäyrille, niin siitä sitten kääntyä. Eihän kukaan huomaamatta tunturiin kiipeä. Juuei eilenkään...

Soarvegielas, jota ennen piti kääntyä tiukasti 90 astetta vasemmalle, ja pian lampi näkyisi

Sitten sinne vasemmalle käännyttyämme sokerit romahti alas, ja piti pysähtyä avotunturiin kohottamaan niitä. Otettiin pressu mihin kääriydyttiin, kun ei haluttu leiriytyä, kun se lampi olisi ihan alle kilsan päässä. Ihan vaan niin hirveä tuuli että t-paitasillaan ei voinut odotella. Siellä me sitten kaikki neljä vierekkäin istuttiin ja tuuli repi pressun liepeitä. Miten pieneksi sitä tuntee itsensä, miten äkkiä tunturissa kaikki voisi mennä pieleen. Mielessä oli monesti viime jouluna Pallaksella vaelluksella kuolleet äiti ja poika. Verensokerin lasku, tai tarkemmin ehkä se nousuun taas lähteminen, aiheuttaa ehkä vähän samanlaisen valheellisen hyvänolontunteen kuin hukkuminen (ei en tiedä miltä tuntuu kuolla hukkumalla, mutta oon kuullut). Minä olisin ihan hyvin voinut jäädä vaan sen pressun alle kökkimään. Kesällä siinä nyt ei olisi mitään pahaa tapahtunut, lumessa lähtisi henki.

Jatkettiin matkaa. Lammen olisi pitänyt jo tulla. Ei pitänyt olla nousua, mutta on. On kivikkoa ja tiukka kahden huipun väli. Sellaista ei ole kartassa. No kiivetään tuonne päälle katsomaan, varmaan se lampi näkyy sieltä.

Ei näkynyt.

Mitä vittua...?

Käytin kameraa kiikareina ja otin zoomiputkella kuvia mitä suurensin näytöllä. Ei lampia. Sen sijaan suota, mitä ei pitänyt olla.

En tiedä missä me ollaan. Älä sano sitä ääneen. Ei eksyminen haittaa, meillähän on Heikki. Ei ole mitään hätää. Laskeudutaan alas, laitetaan leiri pystyyn ja katsotaan koordinaatit ja suunnistetaan sitten uudelleen. Tunturilla on hankalaa levittää karttaa kun tuulee niin kovaa, ja koordinaatit on vain kartan reunoissa merkattuna niin koko iso kartta pitää saada niitä varten auki. Meillä on molemmilla kaksi litran vesipulloa, mutta kummallakin kannossa vain yksi pullo, kun oltiin menossa jokivartta lammelle eli vettä olisi koko ajan saatavilla. Rinkka painaa ihan tarpeeksi, että ehdoin tahdoin ei kanna kiloakaan ylimääräistä. Lounaat oli valmiina ja litra riittää kyllä hetkeksi juomavedeksi.

Mutta mistä mä saan koirille vettä ja just tuli ihan saatanallinen jano mutta ei uskalla juoda ja missä vitussa me ollaan ja miten tämä voi mennä näin pieleen?!?!?

ei näy zoomaamallakaan lampea missään

tuokin on vain kivikkoa

Siinä laskeutuessamme näimme kaksi ihmistä kävelevän meidän linjan poikki, ja vaikka olenkin tällainen ihmisvihaaja niin se näytti jotenkin lohdulliselta. En juossut perään kysymään että missä me ollaan, vaikka mieli teki. Katson kohta koordinaatit ja tiedän itse. Siinä näkyi myös muutama suokuoppa missä oli vettä. Löytyi tasainen paikka teltalle, laitettiin se pystyyn, ja sanoin että käyn katsomassa alempaa jos siellä olisi enemmän vettä. Ehdin kävellä kymmenen metriä niin alkoi kuulua solinaa ja pikkuruinen puro virtasi mun edessä. En oo vähään aikaan ollut niin ilahtunut vedestä kuin silloin.

Eihän sitä kaupungissa tajua, kun vettä tulee hanasta eikä se lopu koskaan. Vaelluksella mä juon sellaisen 5-6 litraa päivässä. Kahviin menee pari desiä, puuroon pari kolme, lounaaseen neljä, päivälliseen about sama, kahdelle toki kaikkea tuplat. Koirille varmaan pari litraa päivässä, ne toki juo huonompaakin. Meillä on vedenpuhdistustabletteja mutta suovesi maistuu suovedelle pillerin jälkeenkin. Tosi monessa paikassa oli öljyä suolätäköissä, varmaan talvella ajettu kelkoilla. Sellainen on täysin kelvotonta eläimillekin.

Avattiin Heikki ja katsottiin koordinaatit. Oltiin suon laidalla, aivan kuten silmäkin sanoi. Me ei oltu käännytty tarpeeksi tiukasti vasempaan, vaan valuttu vähän tunturin kukkuloiden sisään. No ei se mitään, tästä sitten uusi reitti. Sataa tihuutti vähän ja mietittiin, jäädäänkö yöksi tähän, vai lähdetäänkö vielä liikkeelle. Neljän maissa keitettiin teetä (me ei koskaan arjessa juoda teetä, mutta oli pari pussia kylmän kelin juomaksi. Nyt ei ollut kylmä mutta ei ollut muutakaan tekemistä). Sormi oli edelleen mustelmalla, mutta se ei ollut levinnyt. Ehkä mulle ei tulekaan verenmyrkytystä. Verensokerit sen sijaan huiteli todella korkealla, mikä on äkillisen alas menon normaali jälkireaktio. Päätettiin, että odotetaan että sokerit laskee, ja siirrytään sitten toisen lammen rannalle yöksi, sinne on vain pari kilsaa. Kuuden maissa pitäisi lähteä, jotta on pari tuntia aikaa, kahdeksalta pitää olla laittamassa telttaa että ehtii ennen pimeää. Sokerit tasoittui ja lähdettiin juuri vähän ennen sitä.

Kiivettiin siis Soarvegielasin yhden laen päälle. Sillä on niitä seitsemän tai miten kukin haluaa laskea, useita kuitenkin. Otettiin yllä olevia kuvia, ihasteltiin maisemia, tunturin toisella puolella alhaalla laaksossa näkyi Karhuoja niinkuin pitikin. Katsottiin jo kaukaa, että se on kovin kuivan näköinen, mutta ei se mitään, tunturin kupeessa pitäisi olla useita pieniä järviä ja kai niissä nyt jossain on vettä. Suunta hieman oikealle Karhuojan yli ja pitäisi alkaa kohta lampia näkyä. Ei näy. No vähän vielä lisää. Ei näy. Tulee kivikkoa. Ei pitäisi olla kartassa kivikkoa. No kohta pitäisi näkyä Peltojärvi. Ei näy.

Ei näy mitään mitä pitäisi.

Missä vitussa me taas ollaan?

Avasin kännykän ja toivoin että Maastokartat aukeaa. Aukesi ne, mutta vähän hyppi, ja ne kuitenkin näytti ollaan about siellä mistä lähdettiin. Häh? Puhelin on rikki, ajattelin, ja laitettiin Heikki päälle.

No niinpä niin, mehän oltiin tietenkin juuri siellä missä se puhelinkin näytti. Puolen kilsan päässä samalla puolen tunturia, kuin mistä kaksi tuntia sitten oltiin lähdetty "eteenpäin". Kello alkoi olla kahdeksan ja nyt on laitettava se leiri pystyyn. Yritin vastustaa vitutusta, tai en tiennyt että vituttaako vai hävettääkö mua enemmän. Miksi me ei otettu koordinaatteja aiemmin? Missä me oikein mentiin niin vikaan? Eihän tässä ole mitenkään päin mitään järkeä. Miten kukaan voi huomaamattaan kiertää tunturin, kun menee yhden huipun yli ja laskeutuu sieltä suoraan alas laaksoon koko ajan näkemälleen joen uomalle?

Pidin maastokartat päällä ja vein meidät suoalueen reunalle, kartan mukaan siellä meni pieni ojakin. Ole vettä, ole pliis vettä, koska muuten meillä on kamala yö. Tietenkään ei otettu taaskaan edellisestä leiristä lähtiessä kuin pullo naiseen mukaan. Iltaruokaa ei ole valmiina. Yksi litra menee ruuanlaittoon ja yksi jää juotavaksi, aamulle ei mitään. Vettä on saatava. Vesi on elintärkeää.

Laitettiin yhdessä teltta aluilleen, tuuli taas niin paljon että parempi että toinen pitelee sitä ennen kuin se on valmis. Mulla on kupoliteltta, mikä ei ole edes avotunturiin tarkoitettu, mutta enhän mä missään extremeoloissa telttaile. Sitten kysyin haluaako äiti lähteä etsimään vettä vai laittaa leirin loppuun. Se valitsi veden haun, ja annoin sen mun edelleen päällä olevan puhelimen sille, että suunnistaa sillä sinne ojalle ja toivoo parasta. Sinne oli siis ehkä jotain 50m. Koirat juoksi sen perään ja annoin niiden mennä.

Sain kaikki narut kiinniteltyä, availin omia alustoja ja makuupusseja ja laittelin niitä telttaan. Seurasin samalla sivusilmällä äitin loittonevaa selkää, kunnes jossain vaiheessa se katosi. No nyt se ottaa sitä vettä kyykyssä enkä näe sitä siksi. Mutta se ei nouse pystyyn. Kestää liian kauan. Lakki tuli takaisin ja jäi kyttäämään sinne suuntaan. Laittelen hermostuksissani kamoja paikoilleen. Kauanko odotan? Mitä sitten teen kun en voi enää odottaa? Hämärä alkoi hiipiä. Huudanko, eihän se tuulessa kuule? Haukutanko Lakkia? Lähetänkö sen etsimään? Mitä jos se takin selkä kohta näkyy tuolla vastapäisessä rinteessä ja se olisi lähtenyt ihan väärään suuntaan? Miten helvetissä tässä kävi näin, miksi hajaannuttiin, milloin painan SOS-nappulaa?

No eihän sillä tietenkään mitään hätää ollut ja kohta näkyi nahkamies ja keltainen takki tulevan takaisin päin. Lakki juoksi niitä vastaan. Se oli ensin kauhistellut öljyisiä lätäköitä ja sitten löytänyt sen ojan, mutta oli ollut niin matala että veden valuttaminen oli niin hidasta, että oli samalla odotellessa käynyt pissillä jne.

Vettä se on leväinenkin vesi. Taas on ilta ja seuraava aamu turvattu. Se on niin tavallista että ei sitä tajua arvostaa, mutta sen loppuminen on hyvin äkkiä katastrofi.

Pimeä laskeutui, kenelläkään ei ollut nälkä joten keitettiin otsalampun valossa teet ja syötiin leipää, voita ja metukkaa. Uusissa kengissä lähtemisen lisäksi toinen klassinen aloittelijan virhe on se, että ei ole nälkä tai jano jolloin ei syö tai juo. Tän päivän syömisillä tehdään se energia huomiselle, ja se on syötävä teki mieli taikka ei.

Huomenna hankkiudutaan helvettiin täältä. Tämä ei ole enää hauskaa.

"Ei voi edes sanoa että suunnistettiin väärin, kun ei suunnistettu ollenkaan." Kirjoitin jo aiemmin meidän reissupäiväkirjaan (meillä on aina pikkuvihko muistiinpanoille), että Heikki tuo tosi paljon varmuutta suunnistamiseen. Jotenkin myös arvasin, että alkupäivien varmuus vaihtuu vielä ylimielisyydeksi, mutta että yksi kerta ei riittänyt, vaan tehtiin se vielä uudelleen. Tehtiin? Minä tein. Minä suunnistin. Minä jätin suunnistamatta. Minä, ja nyt me ollaan kaikki jossain hevonvitussa ja on pimeää ja kosteus laskeutuu.

En saanut unta, valvoin puoleen yöhön, sitten kun torkahdin näin sekoja unia Töppöisestä joka lopetettiin pari viikkoa sitten 16-vuotiaana, katsoin monta kertaa näkyisikö revontulia mutta enhän minä sellaisia ollut ansainnut.

Mieti kun olisi -25 pakkasta, kova tuuli ja pimeä joulukuu. Mieti miltä tuntuu ottaa yksi ylimääräinen askel väärään suuntaan ja pudota rotkoon aiheuttaen lumivyöryn. Toivottavasti siinä lähtee taju heti eikä ehdi ymmärtää että se yksi virhe koitui kuolemaksi. Mieti, miten pieni virhe ja peruuttamattomat seuraukset.

Tai älä helvetissä mieti.

Ehkä vaelluksella jossain määrin parasta on se selviytyminen. Peseytyä niin kylmässä tunturipurossa (puron vieressä, vesistöihin ei koskaan saa laskea saippuaa suoraan eikä sinne tartte paskaisena mennä itsekään seisomaan!) että aivot meinaa sulaa. Kantaa mukana kaikkea mitä tarvitset ja selvitä vähällä. Kokea erilaisia säitä ja olosuhteita ja selvitä niistä.

Huomenna me katsotaan ne koordinaatit uudelleen, otetaan kompassilla suunta ja pidetään siitä huoli. Meillä on vettä ja ruokaa ja kaikki kamat ehjiä ja tallessa. Ei tässä ole mitään hätää oikeasti. Rauhoitu, rauhoitu nyt.

-> 6. päivä