Tällä kertaa äiti heräsi viiden maissa, ja koska on niin valoisaa, ei ole mitään käsitystä kellosta. Katsoin insuliinipumpusta ja sanoin että se on vasta viisi, ja jatkettiin unia kolme tuntia. Sitten nuotiopaikalle pelmahti pariskunta ja äiti kävi vaihtamassa heidän kanssaan muutaman sanan. He olivat yöpyneet meidän eilisellä lounaspaikalla ja lähteneet aikaisin liikkeelle
Öisin oli 10-15 astetta (meillä oli ekaa kertaa lämpömittari mukana, sitä oli hauskaa seurata), mutta Lakilla oli öisin takki ja hän oli vallan tyytyväinen. Rinkan ja vetämisen rasittamat lihakset tuskin panevat lämpöä pahakseen. Pakotin hänet yökkärikuvaan.
Ja sitten taas mennään! Hän on aina valmis. :)
Ylemmän Hirvashaudan tupa ohitettiin, siellä oli yksi teltta mutta ketään ei nähty
Päivätauko Mettopalon tuvan takana 6,5km marssin jälkeen
Luksuslounas!
Sitten se alkoi vääjäämättä lähestyä, koko reissun kohokohta, joen ylitys kahlaamossa reitin viimeisellä kilometrillä. Meitä vastaan tuli yksinäinen nainen ja häneltä kysyimme ylityksestä; kertoi että pikkuhousut kastuu ja että rinkan alaosa kannattaa pakata niin että tavarat siellä killuu veden alla. Äiti on ylittänyt virtaavan joen Kevolla, se oli paljon matalampi ja kapeampi, ja minä olen kahlannut monessa paikkaa mutta vain seisovassa tai hyvin vähän virtaavassa joessa max nilkkoja - polvia myöten. Kyllä me etukäteen oltiin luettu kuinka kuuluu toimia, ja koko viimeinen päivä siitä yhdessä ääneen puhuttu ja suunnitelmaa hiottu. Tarkoitus oli, että minä menen ensin rinkan kanssa, sitten palaan takaisin, ja jään Lakin kanssa odottamaan kun äiti menee oman rinkkansa kanssa. Jättäisin hänelle kameran valmiiksi että saisi kuvia kuin tuon vikana koiran yli.
Pidä kahvasta kiinni, pyri pysymään yläjuoksun puolella, pakkaa rinkassa kamat niin että ne pysyy kuivana, tyhjennä lantiovyön taskut ja varsinkin auton avain ettei se ui. Vaihda crocsit, varo pohjassa olevia kiviä, varo virtaa, ole ripeä koska vesi on kylmää, mutta älä hätäile.
Kuulostaa ihan yksinkertaiselta.
Ensinnäkin ne penkat on ihan saatanan korkeat ja veteen pitäisi hypätä niin että uppoaa persettä myöten suoraan. Ei portaita, ei askelmia, ei mitään mistä voisi vähän kerrallaan laskeutua.
Se vesi oli ihan vitun kylmää kun sitä varpaalla kurkotin kokeilemaan. Kylmää ja sameaa eli pohjaa ei näe.
Kaikki kahvat oli vastarannalla vaikka ainoa rannassa oleva ohje oli "yksi kerrallaan" ja "palauta kahva".
Virtaus oli ihan käsittämättömän kova. Ei sellaista osaa katsoa ennen kuin oikeasti pitäisi sekaan mennä. Mistään ei löytynyt yhtään oksankarahkaa sauvaksi, oli vissiin muillekin kelvanneet.
Kyllä me siinä tovi mietittiin, että jos olisi joku 10km mahdollinen kiertoreitti, niin jäisi jokeen menemättä ja kierrettäisiin. Mutta ei sellaisia ole ja takaisin päin 40km kävelyyn ei riittäisi ruuat. Pakko sinne vaan on mennä.
Joen leveys oli varmaan 20-25m eli ihan jumalattoman pitkä matka sekin.
Mietin ensin, että haen ensin kahvoja ilman rinkkaa, mutta toljottaessani jokeen t-paitasillani jo valmiiksi aivan jäässä, sanoin että yksi kerta riittää ja että jos tää on kamalaa, en tule hakemaan koko koiraa, vaan selvitköön miten parhaaksi näkee. Virittelin itselleni pyykkinarusta kahvan ja sitten sanoin että morjens ja hyppäsin jokeen. Lantiovyön suhteen on kahta koulukuntaa; osan mielestä se pitää olla irti jotta kaatuessaan rinkan saa heti pois selästä eikä huku itsekin, ja toisaalta jos sen pitää kiinni, rinkka on paljon paremmin tasapainossa ja horjahtaessa ehkä selviää kaatumatta. Minä halusin ehdottomasti pitää sen kiinni.
Se oli kylmää. Kamalaa. Pikkuhousut juuri alareunasta kastui. Virta oli kova ja kävely oli hankalaa. Potkaisin pari kertaa kiveen ja sitten noin puolivälissä horjahdin pahasti. Se kävi niin äkkiä, että ei siinä oikein ehtinyt reagoida, kun virta oli jo viemässä minua. Onneksi oli pyykkinarusta kaksin käsin kiinni ja sain suoristettua itseni heti. Sen jälkeen joen syvyys alkoi madaltua ja lopuksi vikat metrit sitä oli enää sääreen asti. Horjahdus sai sydämen hyppäämään kurkkuun ja pulssi oli ehkä tsiljoonassa. Vikoilla metreillä meni kivi crocsiin ja meinasi lähteä kenkä jalasta, mutta pääsin penkalle ja pensaista kiskoen vedin itseni rannalle. Siellä pudotin rinkan selästä, karjaisin melkoisen voitonhuudon, kahmaisin kuusi kahvaa mukaani ja jätin kaksi, ja yritin tehdä tarzanloikan jokeen mutta kahvat luisti huonosti ja liukuni ei montaa metriä ollut. Takaisin päin oli paljon helpompaa mennä ilman rinkkaa. Äiti oli sillä aikaa valmistautunut, oli sovittu että hän jättää sadetakkinsa minulle, että voin värjötellä sen alla odottamassa vuoroa. Lakin rinkka oli mun rinkassa kiinni ja koiralla oli päällä sekä valjaat että panta, ja kaksi eri remmiä. Ketjupannan kiristin niin tiukalle että epäilin että se tukehtuu siihen. En osannut yhtään kuvitella miten koiran kanssa onnistuu, pystyykö se uimaan itse suoraan vai meinaako virta väkisin viedä ja joudun ohjaamaan sitä. Mietin myös kannattaisiko koira kiinnittää itselleni vyölle tai suoraan omaan kahvaan, mutta en osannut päättää kannattaisiko laittaa koira edellä menevään vai takana tulevaan kahvaan, niin en laittanut mihinkään. Ne liikkui aika huonosti ja sai välillä kiskaista. Koira pitäisi tuoda niin että se on yläjuoksun puolella, tällöin virta painaisi sitä mun jalkaa vasten. Itse kuljetan koiria aina vasemmalla ja siksi päätin nytkin tehdä niin, vaikka se oli väärin päin. Mun kädet nyt vaan toimii paremmin niin.
Äiti lähti menemään ja minä olin kyykyssä sadetakin sisällä, pitelin kahdella liinalla koiraa joka kevyesti vinkui ja olisi ollut jo menossa. Katselin siitä äidin etenemistä ja läiskin hyttysiä ja mietin että äkkiä nyt kun on muuten ihan saatanan kylmä tässä, kun se tapahtui: hän horjahti kanssa ja menetti tasapainon täysin.
Aluksi se näytti siltä, että heh heh, hän retkottaa huvikseen kahvan varassa ja nauraa itselleen. Hän kääntyili ja pyöri ja pian huusin joen pauhun yli, että pääsetkö sä. Hän sanoi yrittävänsä. En enää muista ihan tarkkaa keskustelun kulkua, ja meidän näkemykset eroaa hieman toisistaan. Ei mennyt kauaa kun joen pinnassa killui ensin yksi crocsi ja sitten toinen. Hän selkeästi kääntyi ja yritti napata kengän kiinni, mutta virta oli jo vienyt sen metrien päähän ja se siitä. Siinä vaiheessa hauskan näköinen narussa svengailu alkoi näyttää pelottavalta, ja seuraavaksi joen pinnalla karkasi joku sinivihreä pussi. Makuualustalla on sen värinen pussi, äitin makuualusta on rinkan sisällä toisin kuin minun joka ei sinne mahdu, onko sillä nyt koko rinkka auki ja kaikki kamat valuu sieltä jokeen?! Karjaisin vielä mielestäni useamman kysymyksen ja kun en enää saanut vastausta, oletin että paniikki alkaa olla melkoinen ja toimintakyky heikentyä kylmässä vedessä. Mutta kyltissä lukee että yksi kerrallaan ja vaijeri on ruosteinen ja vanha, mitä jos se koko paska romahtaa jos hyppään sekaan ja painoa tulee liikaa? Mihin laitan koiran? Kauanko äiti jaksaa vielä roikkua kahvassa, miksei se vastaa, pitäisikö karjaista että pudota nyt jumalauta se loppu rinkka jo että selviät itse sieltä? Sinne jos putoaa joen vietäväksi itse, henkihän siinä lähtee kun niitä isoja kiviä siellä riittää ja rinkan kanssa on ihan mahdoton uidakaan.
Nappasin oikeaan käteen kahvan, vasempaan koiran remmit ja sanoin Lakille että nyt vittu mennään, ja sitten me mentiin. Ei mitään muistikuvaa miten koira on toiminut; hyppäsikö se itse vai riuhtaisinko sen penkalta veteen. En muista miten se pystyi uimaan joessa ja pysyikö se mun vierellä vai roikkuiko se narujen päässä virran viemänä. Mennessäni mietin että nyt jos tämä koko laitos sortuu ja kahvat putoaa kanssamme jokeen, ekana päästän koiran remmit, sitten avaan äitiltä rinkan soljet ja yritän repiä rinkan pois ja sitten jokainen vaan yrittää pysyä pinnalla ja päätyä jonnekin vastarannalle. Päästyäni hänen luokse nappasin rinkan soljesta kiinni ja yritin selvittää mikä on tilanne ja paniikin aste, mutta en oikein saanut vastauksia mihinkään. Äiti itse sanoo jälkeen päin, että ei ollut mitenkään hysteerinen vielä, mutta minä pelkäsin eniten että hän menee tajuttomaksi tai jotain ja muistan että teki hirveästi mieli läimäyttää naamalle ja käskeä että hengitä nyt saatana kunnolla. Vasen käsi piti koiraa, oikean työnsin kahvan läpi niin että kahva oli kyynärpäässä ja sormet piti siitä rinkasta kiinni, niin ei ollut mitään millä lyödä. Tyydyin siis jankuttamaan että nyt rauhassa, hengitä kunnolla sisään ja ulos, ei saa hyperventiloida, ei saa rimpuilla, hyvin menee. Koira varmaan joko ui paikoillaan tai pyöri ympyrää koska en muista missään vaiheessa että olisi hihnat kiristyneet tai muutenkaan siitä ollut mitään haittaa, se ei lainkaan yrittänyt meidän päälle eikä raapinut kenenkään kinttuja.
Lopulta sitten ekat sanat mitä sain oli että toinen olkahihna on pois paikoiltaan. Autoin sen paikoilleen ja sitten piti saada mutsin jalat maahan. Olin itse alajuoksun puolella ja ne heilui ensin mun jalkojen välissä, mutta lopulta tavoitettiin pohja. Kysyin vielä muistaakseni että onnistuuko tämä vai heitetäänkö se rinkka pois, ja vannotin että nyt et mene tajuttomaksi koska sitten me kuollaan tänne kaikki. Äiti ei oikein osaa sanoa miksei silloin sanonut että ei mitään hätää ja hän on ihan suht toimintakykyinen vielä, ja mun pelkoa taas lisäsi se kun mitään järkevää vastausta ei tullut oikein mihinkään.
Talutin koko matkan siitä rinkan alakahvasta, vaadin että keskity askeliin ja muista hengittää, koira tuli mukana ja vaijerikin kesti. Rannalla karjaisin ekana koiralle että hyppää pois siitä nyt ja paiskasin remmit sen perään, ja se menikin ah niin täydellisesti kauemmas odottamaan. Sitten aloin pungertaa äitiä sinne ja vastustin taas kiusausta läimäistä sitä perseelle että nyt on tsempattava vielä etkä voi valahtaa hervottomaksi nyt. Minusta tuntui että sen jalat ja kädet ja kaikki tärisi niin ettei siitä meinannut tulla mitään, itse sanoo ettei muista olleensa siinäkään mitenkään shokin partaalla. En tiedä kuka on oikeassa, eikä missään ollut ketään todistamassa tätä.
Rehellisesti en muista mitä ekana tehtiin penkallakaan. Äiti hoippui hyvän matkaa kauemmas reunalta ja pudotti rinkkansa sinne, Lakki ravisteli, minä avasin siiderin ja äiti kaivoi konjakin mistä otti itse suullisen ja sanoi että juo sä loput. Kiskaisin pullon kerralla ja sanoin että no tässä me nyt ollaan, ja sitten varmaan loppupäivä oltiinkin kaikki jossain hysteriassa. Sellainen todella epätodellinen olo. Jalat oli niin kylmät että tunto ei ihan hyvään aikaan palannutkaan. Harmitti etten saanut kuvia joten hyppäsin vielä uudelleen Lakin kanssa ja äiti otti alla olevat kuvat, on vähän suttua varmaan käsien tärinän takia :p Vein koiran pois ja menin itse vielä kerran, heitin ne märät vaatteet pois ja ilkosillani peseydyin samalla kastumisella. Äiti oli sillä aikaa purkanut rinkkansa; kaikki pussit valui vettä ja sekä sisältöä että itse rinkka oli aivan jäätävän painavia. Lopulta selvisi, että löytyi kuivina pysyneitä vaatteita, myös makuupussi oli säilynyt. Se karannut sininen pussi olikin ollut roskis, se oli musta mutta äiti oli vetänyt siihen toisen pussin päälle ettei se repeä. Makuualusta oli tallessa. Lakki veti rallia pitkin maita ja mantuja ja kannustin sitä juoksemaan että se kuivuu ja lämpenee. Saatuamme vaatteet päälle alettiin ihmetellä mihin kaikki ne märät kamat pitäisi pakata, ja äiti olisi tyhjentänyt vaelluskengistä vedet, mutta koko kenkiä ei ollut missään. Joki vei siis nekin, ne meni varmaan suoraan pohjaan.
Oikeastaan kauheimmalta näyttikin ne veden varassa karanneet tavarat. Hallitsemattomalta.
Lakki ansaitsisi omalla toiminnallaan urhoollisuusmitalin. Harmittaa etten muista yhtään mitä se teki, mutta ainakaan se ei millään tavalla haitannut minun toimiani missään vaiheessa, ja se on paljon se. Töppöinen olisi panikoinut penkalla ja Sieni taas olisi yrittänyt liikaa auttaa ja repinyt ihmisten jalat. Lakki ei tehnyt mitään.
Entä jos olisi yksin liikkeellä ja kaikki olisi läpimärkää?
Hän kuivatteli itsensä hyvin.
Ehkä vähän paremmat varoitukset olisi paikallaan? Googletin jälkeen päin niin nyt veden korkeus oli todella suuri, osa on päässyt yli vain nilkkansa kastelemalla. Melkoinen ero vaikeudessa...!
Ehkä siihenkin on syynsä, että parkkis on 600m päässä kahlaamosta - jos näin käy, auto olisi lähellä. Meillä oli vielä yli 10km autolle. Tullessa näimme yhden risteyksen minkä ajateltiin olevan kartassa oleva laavu, ja päätettiin nyt lompsia sinne ja toivoa että siellä olisi puita. Vettä taas vaihteeksi taisi vähän ripeksiä. Äiti käveli minun crockseilla. Minulla oli päällä melkein kaikki vaatteeni koska olin edelleen aivan syväjäässä. Laavu löytyi, oli tyjä ja puitakin oli, ja kirveen ja sahan kanssa heiluessa tuntui että minulla on hirviön voimat.
Koira sai ruokansa ja me vasta alettiin virittelemään märkiä kamoja esille.
Nämä oli niitä sienisipsejä. En muistanut kuvata niitä aiemmin.
Suurin osa kamoista oli märkiä. Ilma oli niin nahkea että ei niitä kai ollut hyötyä levittää "kuivumaan", mutta... tuli sentään lopulta syttyi kunnolla ja saatiin lämmiteltyä.
Kännykkä säilyi kuivana pussissaan, mutta jos apua tartteisi, ei täällä ole kenttää.
Vihko ui... jo kirjoitetut tekstit säilyi mutta enää siihen ei voinut tuntojaan purkaa.
Kaikki sukat märkinä ja jaloilla kylmä
Urhein pieni mies <3
Laavun vieressä oli iso saavi millä olisi hyvä sammuttaa jos nuotio vaikka karkaisi, mutta tarkempi tarkastelu osoitti että se olikin parhaat päivänsä nähnyt. No onneksi taas satoi niin eipä se tuli mihin karkaisi. Olen ihan neuroottinen nuotioiden sammuttamisen kanssa.
Laavulla on niin paljon hyttysiä että päätettiin mieluummin nukkua (märässä) teltassa. Yöllä, yllättäen, taas satoi. Meillä oli avaruuslakanoita auringon ja helteen varalta, mutta nyt käytettiin niitä lisäpeittoina, kun kaikki oli niin märkää ja nahkeaa. Jopa koira nukkui koko yön peiton alla, vaikka sillä oli takkikin. Eihän ne nyt kauheasti lämmitä, mutta vähän kuitenkin.
Yöllä ei oikein uni tullut ja lopulta kun nukahdettiin, kumpikin näki painajaisia.
-> jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti