Osoittautui parhaaksi ratkaisuksi herätä kun pimeys väistyi (neljän-viiden maissa), pakata kamppeet kasaan ja lähteä kävelemään. Kävellä kunnes ilma alkoi käydä tukalaksi, mikä tarkoitti yhdeksään tai kymmeneen asti. Laittaa leiri pystyyn, syödä aamiaista (puuroa - never ever, nuudelia - yäk, keittoa - yäk... helle vei ruokahalun täysin, ja käytännössä päivän kattaus oli n. 5 litraa vettä vitamiiniporetabletilla maustettuna, yksi kuppi kuumaa-keittomukillinen tai nuudelipussi ja illalla retkiruokapussi), torkkua, uida, torkkua, uida, torkkua ja odotella että kello tulee iltaan ja lämpötila kääntyy laskuun. En jaksanut kuin noin viiteen asti, olisi kannattanut vielä pari tuntia, koska valoisaa oli kuitenkin kymmeneen asti.
Odotellessa oli aikaa ajatella, ja jo ensimmäisen päivän siestalla huomasin miettiväni miksi teen tätä. Miksi olen täällä? Jalkoja sattuu, hiki valuu, aina on huono sää (viitaten alkukesän Kilpisjärven tuuleen, joka pilasi sen reissun), järvettömät pätkät ahdistaa koirien takia. Oikestaan tämä ei ole lainkaan kivaa, olisi parempi olla missä tahansa muualla. Toisaalta aamupalan jälkeen viimeiseltä uinnilta Eevan asussa telttaan kömpiessäni mietin, miten kaunis ranta minulla onkaan ja miten etuoikeutettu olen voidessani olla täällä.
Minua viehättää muistot. Se tunne, mikä tulee jälkeenpäin, kun on selvinnyt. Missään muualla en koe niin suurta rauhaa kuin vaeltaessa. Elämän tarkoituksenmukaisuus vie kaikki tarpeettomuuden ja turhuuden tunteet: kasaa leiri, liiku eteenpäin, rytmitä lepo täysin oman tarpeen mukaan. Syö, lepää, tee tarpeesi, syö, lepää, jne. Kaikilla toimilla on jokin tarkoitus. En myöskään lakkaa hämmästelemästä sitä, kun levitetyt tavarat vetäytyvät takaisin rinkkaan. Kaikki mitä oikeasti tarvitsee, kulkee omassa selässä.
Sieni kaivoi itselleen montun
Kiehtova, ikiaikainen viisaus
-> jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti