Kävellessäni vanhojen puiden, hienojen kallioiden tai kivien, hassujen sammaloituneiden puunrunkojen tms ohi, mietin aina, että tuo on nähnyt ziljoonien ihmisten tulevan ja menevän. Tunnen itseni pieneksi, mutta se ei ole lainkaan yksinäinen tunne, pikemminkin turvallinen. Metsässä ei kukaan koskaan ole yksin. Hymyilen.
Ja sitten päässä soi aina Pariisin Kevät -yhtyeen biisin pätkä: "Istuimme hetken yhdessä ja Avaruus katsoi meitä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti