Pogosta 4 - 2025

4. päivä: Tetrijärvi - tie jonka nimi oli Hakolantie n. 21km

Herättiin taas viideltä, oli paras yö tähän mennessä. Ei laitettu ulkotelttaa ollenkaan ja oli vähän viileämpi sisällä, edelliset yöt oli meinaan olleet +24C... heräsin kellon soittoon umpiunesta eikä millään olisi jaksanut lähteä yhtään mihinkään. Noin tunnin marssi tällä kertaa vain ja sitten oli pakko saada aamupalaa. Laitettiin leiri Joutenjärven (ihana nimi!) rantaan ja syötiin tuorepuuroa runsailla mustikoilla ja letuille varatulla päärynä-vaniljahillolla, NAM! Olisi tehnyt mieli jäädä nukkumaan, mutta alkoi olla myös sellainen olo että nyt rupeaa riittämään eikä haittaisi jos olisi illalla takaisin autolla. Siispä lähdettiin jatkamaan matkaa, pois varsinaiselta Pogostan kierrokselta.

Koirien juottoon kissanruoka on tosi hyvää, mutta se painaa. Päällä öljyä jota ei lettujen paistoon tarvittukaan

Lakki latautuu

Kivasti voi jännittää mikä kohta mätänee ekana

Marssittiin Petkeljärvenharjuille, josta vihdoinkin löytyi se kauan kaivattu hiekkaranta! 😍10:30 oli uitu, pesty vaatteet ja istuttiin teltassa ihmettelemässä kun on niin saatanan kuuma. Lounaan hautumista odotellessa tutkittiin ja lääkittiin rakkuloitamme. Syötiin tonnikalaa, muussia ja hapanimeläkastiketta, sekä porkkanaraastetta. Syötiin vielä perään toiset pussit tonnikalaa, kun päätettiin että illalla marssitaan sinne autolle tielle jonka nimeä ei vieläkään muistettu ja siksi ei oltu ihan varmoja paljonko sinne tulee, mutta että ruuat voi syödä pois jo. Jätettiin taas virallinen reitti ja päätettiin mennä isoa tietä pitkin vaan. Varovaisenkin arvion mukaan matkaa tulisi ainakin 12km, saattaisi olla jopa 15km. Vettä on taas aika nihkeästi saatavilla mutta jos ei jaksa, niin sitten teltta muutamaksi tunniksi pystyyn.

"diabetesjuoma", Hart-Sport jauhetta, hirveää mutta sokerista

Kaikkein kuumin päivä ja pidettiin teltan ovia auki että ilma virtasi paremmin. Koirat ei yhtään ajatelleetkaan karata mihinkään

On kyllä yksi mustalaisten leiri tämä aina

klo 14:30:

äiti: jos mennään illalla jo autolle, jää yksi likööri juomatta

minä: juuvaan se nyt!!!

Tämän jälkeen googletin alkoholilaskurin ja laskin voinko ajaa illalla jos otan 0.5dl pullosta puolet nyt. Mitäpä lottootte...

Ja äkkiä heitä olikin kolme 💖 En ole koskaan vaeltanut kolmen kanssa, tehnyt vaan yhden yön reissun.

Odoteltiin taas sinne klo 19 saakka, että ilma alkaisi vähän viilentyä. Teltan ovet oli koko ajan auki, eikä uskaltanut nukahtaa, jos koirat sitten keksisivät jotakin. Ei ne nyt mihinkään karkaa mutta polku meni tosi läheltä ja jos sellainen ihme tapahtuisi että siitä kävelisi joku niin sitten en kyllä takaa että mun koirat pysyy teltassa jos itse nukun enkä ole heitä ohjeistamassa. Välillä tuli myös paarmoja sisälle ja piti listiä niitä. Jännä, telttapaikoissakin oli paljon eroja ja välillä tosiaan pystyi ihan hyvin pitämään ovet auki ilman ötököitä, ja välillä ei.

Tuntui vähän hölmöltä maata puoli päivää odottamassa että voi lähteä kävelemään autolle. Menee tosi myöhälle ja sitten on vielä 3,5h ajaminen kotiin. Harkitsin sellaistakin, että jätän muut tänne ja lähden yksin ilman rinkkaa kävelemään ja hakemaan auton, se olisi paljon kevyempää ja voisi mennä helteessä nyt, niin olisi ihmisten aikaan jo kotonakin. Mieluiten olisin itse jäänyt makaamaan ja äiti olisi voinut hakea sen, mutta hän ei aja automaatilla. Ylipäätään tällainen tuntui vähän tyhmältä, huijaamiselta. Eihän tässä mitään hätää ole eikä kiirettä mihinkään. Odoteltiin siis taas sinne noin seitsemään saakka.

Noin puolivälissä marssia oli söpö Möhkön vanha ruukki, koirat pääsi siitä kunnolla virtaavaan jokeen uimaan, me vaan juotiin. Kaikkia väsytti. Hymniä ehkä kyllästytti pitkät suorat asvalttitiet missä ei ollut mitään, ja se roikkui Lakin kaulavilloissa, hyppeli paarman kanssa yhden puoli kilsaa ym ym. Täytyy myöntää, että onneksi tosiaan luultiin että matkaa on 12km, eikä tiedetty että totuus on lähempänä 14km. Oli meinaan melkoisen loputtomalta tuntuva rutistus. Koirat alkoi väsyä, Lakki ehdotteli koko ajan mielestään hyviä telttapaikkoja tien sivussa eikä eteenpäin menosta meinannut tulla mitään, ja Paju alkoi ehkä liikkua vähän epäpuhtaasti. Katsottiin sitä että ei se nyt ihan onnu, eikä siitä mitään löytynyt, mutta jotenkin oli köpsän näköistä. Itsestä nyt sitten puhumattakaan.

Puhelin oli tämän koko päivän päällä, ja sen oma askelmittari saavutti varmaan ekaa kertaa ikinä yli 30t lukeman! Näytti ihan hullulta.

22:15 kiljaisin edellä menevänä, että se on tuolla, ja kotona oltiin joskus kahden maissa yöllä sekaisin kuin seinäkellot. Joensuun abc ei ollutkaan auki, joten tankattiin vaan siinä ja onneksi vähän myöhemmin tuli vastaan joku muu, ehkä St1, mistä sai pitkän kahvin. Varkaudessa piti pysähtyä ostamaan toinen kahvi, äiti googletti vähän ennen että se ABC on 24h.

Molemmilla on hirveät rakkulat jalkapohjissa ja minulla toisen jalan sivussa. Mun oikea nilkka nyrjähti kahdesti, siis astuin toisella kerralla irtokiven päälle ja toisella taisin kompuroida johonkin, ja astuin sillä niin että se taittui ulkosyrjälle. Kerran se sama jalka vielä putosi lahon pitkospuun läpi ja siinäkin otti osumaa. Olihan se kipeä, söin joka päivä kahta eri kipulääkettä. Tuntui että se aina vertyi päivän mittaan ja kunhan vaan aamulla liikkeelle pääsi, niin kyllä se siitä jossain vaiheessa. Torstaina sitten kun rasitus lakkasi, se olikin ihan hemmetin kipeä, hieman turvonnut ja sillä hädin tuskin pystyi kävelemään. Työterveys ei ota vapaa-ajan tapaturmia, joten perjantaille sain ajan keskussairaalaan. Ei vaikuttanut pahalta ja ihan klassinen jonkun ligamentin jonka  nimen unohdin jo, "nyrjähdys", mutta nyt pitää varoa ettei se uudelleen muljahtele, kävin ostamassa siihen tuen. Jos ei ala ensi viikolla selvästi paranemaan, mentävä uudelleen.

Mietin vaan että pitäisiköhän tässä ruveta katselemaan jotain tapaturma- tai matkavakuutusta. Pidän itseäni varovaisena, järkevänä ja harkitsevana tyyppinä, enkä saa yhtään kiksejä mistään extremejutuista. Silti vaan sattuu ja tapahtuu. Tai sitten se on tämä ikä ja kaikki vaan alkaa lahoamaan.....

Koiran irti pitämistä voi sitten kukin tahollaan miettiä. Minä en kadu sitä, että koira oli irti, vaan pelkästään sitä, että en heti tarkistanut mihin se jäi, kun se ei ojadippaukselta palannut. Tulen jatkossakin päästämään mun hyvin tottelevaiset koirat hankalissa maastoissa irti, jotta kaikkien on helpompi ja turvallisempi kulkea. Luultavasti tulen jatkossa hyvin tarkkaan myös valvomaan niiden uimista. Niin kiire ei voi olla minkään paarmojen, sään, nälän, väsymyksen tai minkään takia, etteikö täyttä huomiota voisi pitää niissä. Vahinko käy hyvin äkkiä.

Olen monesti aiemmin miettinyt, että Paju on ehkä ihan hitusen pieni meidän seikkailuihin. Virtaavien jokien ylityksissä pohjoisessa sitä pitää ohjata hihnalla ettei virta vie, siinä missä Lakki vaan rymistelee yli. Suopursu on sille valtava viidakko ja kivikoissa enemmän kiipeiltävää. Sillä on niin paljon lyhyemmät jalat ja askeleet että sehän tikkaa ainakin kolmesti sen minkä me muut. Täytyy olla aivan erityisen urhea eläin kun on niin pieni ja niin reipas silti.

"Jos se olisi helppoa, täällä olisi muitakin", olen usealla reissulla lohduttanut itseäni, "mutta en ole nähnyt ketään". Niin tein nytkin. Kävellessä sitä ehtii miettiä, mikä ajaa ihmistä tekemään tällaista. Sehän ei oikeastaan ole mitenkään hauskaa, ei mukavaa, ei rentouttavaa. Syöt pahaa ruokaa, joka paikkaan sattuu, pistävä hien haju seuraa koko ajan, olet niin likainen ettei mitään rajaa, jalat ei jaksaisi enää kävellä eikä reitti lopu koskaan. Olet matkalla, et koskaan perillä.

En nauti vaaran tunteesta enkä hae sellaisia elämyksiä, mutta jotain samalla tavalla sairastahan tässäkin täytyy olla.

Mutta me selvittiin.