Pöyrisjärvi 1

Päivä 1: Näkkälä P - Jierstirovanjärvi, n. 9,5km (kaikki matkat mitattu kansalaisen karttapaikasta eikä ole kovin tarkkoja, mutta suhteessa keskenään kuitenkin)

Reissu alkoi hienosti, kun parkkipaikalta lähtevää tietä oltiin sata metriä kävelty pääsemättä vielä edes polulle asti. Talosta ampaisi kolme lapinkoiraa, ensin ne haukkuivat silleen ilmoitusluontoisesti meitä kohti juosten, mutta pönehän veti ihan järjettömät kilarit, ja aggressiivinen mudi sai kaksi lappareista muuttamaan sävyä kanssa varsin ikävän aggreksi.

Kehoitin äitiä menemään edellä Sienen kanssa katsomaan onko siellä ketään kuka voisi hakea koirat pois. Lapparit ei olleet Sienestä lainkaan kiinnostuneita, ja yksi niistä pysyi aika hyvin kauempana/pihassa, mutta niin se meillä aina menee. Se joka ei halua ketään luokseen, saa raivoamalla muut nimenomaan tekemään niin. Siinä sitä sitten karjuin omaa koiraa istumaan ja yritin se 20kg rinkka selässä potkia vieraita koiria kauemmas. Mitään ne ei uskoneet, mutta onneksi ihan iholle eivät tulleet. Yksi niistä raivosi kanssa sellaiseen sävyyn, että mietin pureekohan se mua jalkaan jos osun siihen. Selkävikaisen koiran kanssa helvetin hieno aloitus reissulle, olin melko varma että tästä lähdetäänkin sitten suoraan takaisin autolle lääkitsemään koiraa ja piipaakyydillä selvittämään mitä meni selästä, kun mutsi katosi näkyvistä eikä sieltä ketään ruvennut kuulumaan.

Lopulta joku mies lompsi laiskasti paikalle, mutta koirat eivät totelleet ollenkaan ja härdelli sen kun jatkui. Toisen se sai pyydystettyä kiinni, koira heittäytyi selälleen ja ukko nappasi sen olkapäilleen ja lähti marssimaan pois. Jäljelle jäänyt on kuulemma narttu eikä se tee mitään??? No mulle on ihan helvetin sama vaikka se olisi dinosaurus koska mun koira ei siinä tilassa kerkiä miettiä mitä kenelläkin on haarovälissä, ja puree takuulla kaikkea mihin yltää. Ja koska sillä on selkä sökönä, en todellakaan voi antaa sen riehua hihnan päässä repimässä kenenkään koiraa - ihan kuin haluaisin että se tekisi niin, vaikka olisikin terve... Siinä sitä sitten ihmeteltiin, yritin liikkua vähän eteenpäin ja ukko yritti kutsua koiraansa pois meidän edestä, ja tuskan hiki sen kun valui. Lopulta päästiin vähän metsän kautta kiertämällä luikahtamaan ohi koirien jäädessä talonsa puolelle karjumaan peräämme.

Ei oltu äitin kanssa ihan varmoja kuultiinko oikein, mutta mies taisi vielä jotain tuhahtaa että ei pidä tulla tänne jos ei oma koira siedä muita. Että mitenkä??? Mä olen luullut että erämaassa juurikin saa olla aivan yksin hirviökoiransa kanssa, ja että poronhoitoalueella koirat ei saa juosta hallitsemattomasti vapaana noin muutenkaan. Kenellä tulee edes mieleen olla aitaamatta pihaansa jos asuu yleisen vaellusreitin vieressä ja tietää että siitä sitä väkeä lappaa ohi, koirien kanssa tai ilman? Kuka ihminen haluaa kolme lapparia pyörimään kimppuunsa? Ne haukkui meitä edeltäneet kulkijatkin, luulin silloin vielä että olivat kiinni, kun ei nähty, kuultiin vain. Koirathan sinänsä tekee ihan oikein kun ne ilmoittaa vieraista, ihmisen tehtävä on järjestää kaikille turvalliset olosuhteet. Voi herran jeesus sentään. No, osumia ei tullut ja tässä kuvassa tasoitellaan kauempana itse kunkin hengitystä.

Hiekan määrä yllätti kuitenkin. Tai enemmänkin sen upottavuus.

Taukoja täytyi pitää reilusti

Heti alussa eksyksissä, tai polulla kyllä mutta ei kartalla. Kuivuuden takia moni pieni lampi oli aivan olematon ja oli hankala seurata kartasta missä ihan tarkalleen olemme, kun karttamerkit ja totuus eivät aivan vastanneet toisiaan. Lampi ja suo menee helposti sekaisin, jos vettä ei paljoa ole.

Koirille meinasi tulla jano, kun sitä vettä ei vaan ruvennut tulemaan vastaan, ja aurinko lämmitti ihan kunnolla

Onneksi lopulta löytyi

Töppösenjäljet on aina vaan kuvattava. Onko mitään ihanampaa?

Ensimmäinen vesieste. "Onhan täällä näköjään pitkoksia", luulimme.

Vähän arvelutti miten pönen selkä jaksaa upottavaa, löysää, pehmeää hiekkaa.

Ensimmäiset luut

Mönkkäreitä kulki paljon. Luulimme että olemme erämaassa, joten "paljon" oli joku 5-10 per päivä tällä parkin ja autiotuvan välisellä "päätiellä".

Jokin kostean kohdan yli menevä silta. No, tyhjää parempi, vaikka parhaat päivänsä olikin jo nähnyt.

Pian niitä lätäköitä alkoi olla. Kaikilla ei ollut edes nimiä.

Tauko

Saavuimme Jierstirovanjärvelle joskus 17 jälkeen ja ensin meinattiin pitää vain väliaikainen leiri ja jatkaa vielä, mutta siinä säätäessä meni niin kauan, että päätettiinkin yöpyä. Koirille kuivalihaa turpoamaan, kylmässä vedessä se on hidasta ja vähäisempää kuin jos veden jaksaa lämmittää.

Pöneä ei tarvitse kahta kertaa telttaan käskeä. Nyt ei ollut paljoa ötököitä, mutta se kyllä muistaa että usein niitä on, ja suorastaan syöksyy telttaan kun yhtään kuvittelee että ovenraosta mahtuu.

Tuuli oli kova, mutta aurinko lämmitti. Järvessä oli ihana kirkas vesi ja hyvä hiekkapohja. Kävin peseytymässä tuolla.

Päivän paras hetki

Söin jo, saanko lisää t. sieni

Siinä missä töppöinen haluaa telttaan, Sieni mielellään aina osallistuu kaikkeen. Tässä veden haussa.

Yksittäisiä raakoja lakkoja

Kylmässä vedessä peseytyminen on kauheaa. Hiusten pesu tehdään kaikki vaatteet päällä, silloin kun se on aivan pakko suorittaa. Ensin pestään pää ja sitten vasta otetaan vaatteet pois ja pestään muut osat. Aivot jäätyy. Perse jäätyy. Varpaat on tunnottomat. Mutta voi taivas miten hyvä olo sitten tulee, kun pääsee pois, jää henkiin ja saa vaatetta päälle. Kai siihen jossain määrin tottuu. Ei pidä jäädä arpomaan, vaan päättää että menee, ja sitten vain... mennä.

Ihmeellistä, miten vähän tavaraa ihmiset tarvitsee ja miten paljon yksi rinkka syö sisäänsä. Miksi meillä on yli 70 neliötä kotona, kun 70 litran rinkka riittää?

Taas lisää vettä. Yritin juoda neljä litraa päivässä. Aloitin nesteytyksen kaksi päivää ennen maastoon lähtöä, ja kerrankin se onnistui: vältin sen perinteisen, kammottavan, lääkkeisiin reagoimattoman toisen päivän päänsäryn.

Iloinen Sieni

Ilta-aurinko

-> jatkuu