Aamu valkeni valitettavan pilvisenä. Yöllä ripsi hieman, mutta varsinaiseksi sateeksi sitä ei ehkä voi sanoa. Töppösen 11v synttäripäivä. Säästimme kaikki laulamiselta, emme ole musikaalista sukua. Lihakset tuntuu kipeiltä ja rinkka kauhean raskaalta heittää selkään. Nukuttiin 9 asti ja vaikka aamupalaa ei ollut tarkoitus syödä, lähteminen venyi silti. Maisema alkoi muuttua avarammaksi ja näytti aivan joltain Afrikan savannilta, kun tasangolla kasvaa yksittäisiä puita. Ihan käsittämätöntä, että olemme Suomessa.
Pöne aamukierroksella. Olin etukäteen miettinyt, annanko sille öiksi lihasrelaksanttia, jotta hiekassa rasittuneet lihat toipuisi kunnolla ja koira saisi myös nukuttua hyvin (se on niin kova vahtimaan, että nukkuu usein sellaista koiranunta, relaksantti väsyttää niin paljon että auttaisi varmaan siihenkin). Jätin antamatta, koska ei pelkkä vanhuus ole sairaus ja jotenkin varmuuden vuoksi lääkitseminen tuntui väärältä. Aamulla päästäessäni sen teltasta ulos seurasin silmä kovana miten se liikkuu. Ei ollut yhtään kankea.
Kun tilukset oli tarkistettu, alkoi metsurin hommat. Siitä tietää että hän on järjettömän hyvällä mielellä, kun puut saa kyytiä :) Ei takuulla ole kipeä.
Kauhistuttaa kun ne suoraan teltasta haluaisi alkaa riehua. Olen aina se ilonpilaaja joka marmattaa lämmittelemättömistä lihaksista.
Oliko se sopuli?
Maisemaa
Yksittäisiä koivuja. Miksi koivu kasvaa vinoon? Joka ikisessä oli mutka.
Koneen ääni sai meidät aina hyppäämään pois polulta. Osa ajoi aika kovaa. Tarkemmin kun katsottiin, tajuttiin että siellähän on vesieste ja että se todellakin vaan ajaa sen läpi. Mitä ihmettä...
Ollaan saapumassa Pöyrisjärven tuvalle
Vesieste oli tulviva suoalue. Kyllä siitä pääsee kengät jalassa reunaa myöten, ajattelin. Ei pitäisi olettaa. Tuloksena läpimärkä vasen kenkä ja perääntyvä eukko.
Koirat pääsee mistä vaan, mutta ne myös kastuu mennessään. Ja sotkeentuu. Ruskeaa vettä riitti telttaan asti, vaikka säämiskällä kuivailin.
Kyllä vaan kengät piti ottaa pois ja Crocsit jalassa kahlata. Otettiin housutkin pois, kun etukäteen ei voi olla varma, miten syväksi vesi osoittautuu. Tästä olisi kyllä lahkeet käärimällä juuri päässyt.
Tupien näkyessä päätettiin laittaa leiri pystyyn vähän kauemmas ja syödä aamiaista/lounasta.
Erittäin yksityinen saari tuolla puulla
Kaunis kaikessa karuudessaan
Miksi nuo puut kasvaa rivissä?
Paikallisten majoja
Varsinainen "pääväylä" päättyy
Parhaat päivänsä nähneitä veneitä riitti
Sitten oli Pöyrisjoen ylitys. Lähin kohta oli silmämääräisesti ainakin vyörätön syvyinen. Mönkkäreiden jälkiä meni kauemmas särkälle, joten päätettiin käydä katsomassa sieltä.
Ylityskohtia ei tosiaan ole mitenkään merkattu. Eikä ole mitään pitkoksia. Ei ole merkattua reittiäkään. Kehityimme ensimmäisistä kokeiluistamme toistojen myötä onneksi vähän paremmiksi arvioijiksi :D
Kengät pois, housut pois, crocsit jalkaan ja ei muuta kuin kokeilemaan. Muut odottivat. V***u että oli kylmää vettä.
Jalanjäljet on aina ihania
Vietyäni oman rinkkani palasin hakemaan Sienen. Kokemus on kertonut, että rinkkaa kantava koira ei saa kastua, rinkka alkaa muuten hiertää. Helpointa on kantaa Sieni rinkkoineen päivineen vesien yli. Tehdessäni sitä meidän ohi ajoi mönkkäri ja kyllä heitä nauratti. Pöne tuli äitin kanssa omin jaloin. Kuten kuvasta näkyy, ei valittanut kylmää vettä, vaan vetää kuin hinaaja.
Sitten taas kuivataan jalat ja vaihdetaan kengät takaisin
Vanha lihasrevähdys kummittelee jatkuvasti mielessä, ja pienikin tauko viileässä tuulisessa säässä aiheuttaa mielihalun edes jotenkin yrittää estää sitä jäähtymästä
Suuäänien mestari. Harmi, että meidän vesipeto ei pääse vesille nyt itse lainkaan.
Sitten alkoi mykistävin osuus
 |
Reitti todellakin menee rantaviivaa myöten |
Suosirri
Uskomatonta
Vaahtoa oli kauheasti, metrienkin päässä vesirajasta maan puolella
Oh lord
Yritin kuvata vaahtoviikset, mutten ihan ehtinyt ennen kuplien puhkeamista
Lokit kirkuivat meille, mutta väistyivät
Jonkun mielestä se Kilpisjärvi on upea. Minusta tällainen on. Pöne tanssi hihnansa päässä, ja aistin joka solulla miten kovasti ne haluaisivat päästä juoksemaan tässä. Valitettavasti olin taas ilonpilaaja ja käskin keinuhevoseni kävelemään.
Ai että
Miten mikään voi kasvaa hiekassa? Ja aivan rannassa? Kun vesi nousee, sehän hukkuu.
Tämä on Pöyrisjärven pohja, kuvassa on siis vettä päällimmäisenä. Aivo nyrjähtää. Voisin istua tuohon ja piirtää sormella noita kuvioita maailman loppuun asti.
Pieniä yksityisiä rantoja olisi riittänyt
Alamme saapua kuuhun
Tiedän miten paljon olisit halunnut leikkiä siellä, mutta toissavuotinen revähdys sattui juuri löysässä hiekassa... joskus suurinta rakkautta on kieltää se mitä eniten haluaisi sallia, sen tulee jokainen koiran omistaja jossain vaiheessa karvaasti oppimaan.
Kuun reunoilla
Tämä laitos painaa niin perkeleesti
Pitkän hiekkasärkän jälkeen kuvittelin että olen nähnyt kaiken, mutta sitten tuli Kuu.
No words...
Polkua etsimässä. Ehkä me häkellyimme niin täysin, että kartan luku unohtui totaalisesti.
Miten tällaista voi olla olemassa
😶
Luontokeskuksen ohjeiden mukaan reitin piti mennä aivan rantaviivaa pitkin, mutta eipä mennyt ei. Palasimme kartan mukaiselle polulle, mutta jotenkin siellä Kuussa tarpoessamme menimme aivan liian pitkälle. Ja sitten tarvottiin takaisin. Oli muuten upottavinta hiekkaa tähän mennessä. Lopulta oikea reitti löytyi.
Jonkun hampaat
Suoalueella polku meni välillä rannassa, mutta paljon oli penkkoja niin, että pelkkää suoraa rantaa ei voinut kävellä. Mönkkärin ja pyörien jäljet menivät veteen niissä kohdissa, ja jälkeen päin todettiin että olisi pitänyt vaan ottaa kengät pois ja mennä veden kautta itsekin. Suoalueen reunaan mantereen puolelle "tehty pyöräreitti" oli vähintäänkin epämääräinen ja ihan saakelinmoista varvikkoa, suomätästä, mutaa ja milloin mitäkin. Oltiin kävelty jo pitkään ja väsytti, mutta ei sinne mitään leiriä voisi laittaa, piti vain jatkaa eteenpäin. Mietittiin kyllä useaan otteeseen pitäisikö vaan todeta että ei täältä pääse, ja kääntyä takaisin, mutta ei tehnyt mieli luovuttaa. Pönekin alkoi olla jo väsyneen oloinen ja pelkäsin koko ajan, että jotain sattuu, kun se hyppi mättäiltä toisille.
Sitten jäljet päättyivät ja olisi suistoalueen ylitys. Alkava tie, jolle meidänkin oletettavasti piti päästä (ei pidä olettaa, että mikään mitä näkee, on se mitä luulee, ennen kuin todella varmistaa asian. Paitsi että kuivuneet lammet aiheuttivat haasteita kartan tulkinnan kanssa, maastossa on myös teitä joita ei ole karttaan merkitty lainkaan), näkyi toisella puolella. Vastarannalla oli paljon kaislaa. Suorin reitti sinne meni niin syväksi ja mutaiseksi, että peruutin takaisin. Tässä kohtaa oli hermot hyvin kireällä, väsytti, vitutti, oli kylmä tihkusateen vaan yllyttyä ja ylitys tuntui mahdottomalta. Jostain ne kaikki muutkin oli menneet, ja päätettiin että ei tässä nyt kannata enää lähteä rypemään ja kastelemaan koiriakaan yötä vasten, palataan asiaan aamulla uusin silmin. Laitettiin teltta pystyyn kaksi metriä polusta, siinä oli juuri sen verran heinittynyttä hiekkaa, että onnistui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti