Aamu valkeni pilvisenä ja sateisena. Sade oli edelleen sellaista tihkua, ei mitään isoja pisaroita, mutta teltta oli aivan märkä. Ei myöskään tuullut, joten päällysteltta jätettiin erilleen ja toivottiin että iltaan mennessä joko tuulee tai paistaa, että saadaan se kuivaksi. Vitutti aivan kympillä ja hiljaisuuden vallitessa pantiin leiri kasaan. Meidän rutiiniksi on tullut syödä illalla varsinainen iso ruoka, ja sen jälkeen aamusta ei tee yleensä mieli mitään, vaan herätessä vaan kamat kasaan ja marssimaan. Aamiainen tai lounas alkaa parin tunnin päästä maistua ja silloin sitten syödään jotain kevyempää, kuppi kuumaa- keittoja ja tuc-keksejä, tai nuudelipussi tms. Meillä on ollut tapana, että kumpikin hankkii omat ruokansa, niin saa mukaan juuri sellaista kuin itselle maistuu.
Puin leirissä yläosaan kaikki mahdolliset takit ja sitten vaan taas housut pois, kengät kantoon, crocksit jalkaan ja menoksi. Yritettiin useasta kohdasta, mutta pohja muuttui aina niin mudaksi, että ei ollut mitään mahista päästä yli. Yritin aluksi kantaa Sientä, mutta oma rinkka selässä ei vaan voimat riitä eukossa. Oltiin siis kaikki yhdessä siellä rypemässä, kaikki muut kohdat mentiin niin, että muut odottivat kun etsin ensin sopivan kohdan ja vein rinkkani, ja palasin sitten hakemaan Sienen. En ole vähään aikaan kokenutkaan millään reissullani sellaista kuolemanpelkoa, mikä nyt alkoi hiipiä rintaan. Totesin että jos nyt kaadun koira sylissäni, ja rinkka selässäni, turvalleni tuonne jääkylmään veteen, kaikki kastuu. Koska sää on kylmä ja sateinen, en kuivu ikinä, ja täältä on kymmeniä kilometrejä autolle. Totesin että jos vaihtoehtoina on kastella molemmat meistä tai kastella pelkkä Sieni, on uhrattava koira. Tiputin Sienen siis sylistäni ja Sieni pääsi kuin pääsikin ylittämään vesistöä ihan itse.
Siellä me sitten kaikki neljä etsittiin reittiä, mistä vastarannalle pääsisi. Minulta jäi kerran crocksikin liejuun kiinni, mutta sain sen ongittua takaisin jalkaan. Vettä ei ollut kuin noin polveen, mutta varpaat oli aivan tunnottomat ja epätoivoinen edestakaisin marssiminen oli kauheaa. Lopulta päästiin kaikkia aiempia yrityksiä pitemmälle ja noustiin vastarannalle suoalueelle. Jälkeen päin mietittiin, että olisi pitänyt kiertää vielä rannasta veden kautta pitemmälle, pohja oli taas aivan hyvä. Tultiin kuitenkin upottavan suoalueen läpi. Crocksit jalassa pääsi itse hyvin, mutta koirat meni taas aika kuraisiksi. Lopulta kuitenkin maa alkoi kiinteytyä jalkojen alla ja pysähdyttiin pukemaan housut ja kuivaamaan jalat, jotta sai oikeat kengät jalkaan. Taisi mennä muutama tunti, että tunto palasi varpaisiin, mutta se mikä ei tapa, vahvistaa :p ...
Suistoaluetta, jonka yli pitäisi päästä
Vesi oli lopulta juuri niin matalaa, että Sienen maha ja rinkan pohja kastuivat, mutta koiran kainalot eivät. Säästyttiin suurimmilta hiertymiltä.
Tässä jo toisella puolella. Harmittaa, etten saanut varsinaisesta rypemisestä kuvaa, mutta sillä hetkellä ei kyllä käynyt mielessäkään miettiä koko kameraa...
Tihkusateen kastelema, urheaakin urheampi henkilökunta.
FB:ssa on ryhmä nimeltä retkeily ja vaellus koiran kanssa. On siellä hyviäkin juttuja, mutta säännöllisesti ihmettelen kysymyksiä siitä miten nuoren pennun kanssa aletaan totuttelemaan telttaan, miten paljon treenataan riippusiltojen ylityksiä jne jne. Minä en ole koskaan harjoitellut mitään retkellä tarvittavaa taitoa yhtään mitenkään. Mun koirat rauhoittuu viimeistään käskystä makuulle (nyt ne on jo niin kokeneita vaeltajia, ettei tartte paljoa käskytellä), ei varasta ihmisten ruokia ja normaalilla toimintakyvyllä varustettuna tulee perässäni (tai mieluiten ne menee edellä, jos saavat valita...) ihan mistä ikinä itsekään pääsen. Jos koira ei uskalla nukkua teltassa ilman että sitä erikseen harjoitellaan, jossain on menty jo kauan sitten pahasti pieleen. Sen suiston yli päästyämme kävi mielessä, että joillakin vissiin ihan oikeasti se koira jäisi sinne lähtöpuolelle eikä sitä saisi yli hyvällä tahi pahalla. Mutta siis minä pidän näitä normaalina arjen taitoina. Ne tulee sieltä mistä ihminenkin pääsee ja ruuat keitetään teltassa sisällä, koska jokainen elollinen lojuu paikoillaan just siinä missä on ja siten tulikin pysyy siellä missä kuuluu.
Alkava tie näyttää ihanalle, mutta tosiaankin on muistettava varmistaa että se on meidän.
Tule tuuli, kuivata heidät
Kuva tulosuuntaan päin
Tie oli oikea ja ylempänä hieman alkoi tuullakin
Maisema oli nyt tosi avaraa emmekä olleet nähneet ketään sitten eilisen, joten tyypit saivat jatkaa suiston ylityksen jälkeen vapaina. Aika paljon ne olivat irti loppupäivinä, mutta välillä tien mennessä mutkaiseksi tai mäkiseksi kytkin ainakin pönen, ettei tartte vahtia. Pönen ongelma on vastaantulevat ihmiset - jos ihmiset pääsee yllättämään, se saa huutoraivarin. Eläimistä se ei ole yhtään kiinnostunut. Sieni taas ei ole kiinnostunut ihmisistä, mutta riistan varalta sitä täytyy pitää silmällä, että ehtii ajoissa käskyttää, jos jotain tulee vastaan. Välillä teki mieli tuijottaa vaan omiin jalkoihin, jolloin molemmat koirat olivat kiinni.
Normi näkymä, tämän kauempana ne eivät siis lauko keskenään. Tiedän että teen väärin, mutta ketään ei jahdattu eikä häiritty, niin pidän koiran oikeutta kulkea rentoa pitkää ravia tärkeämpänä kuin lain kirjaimellista noudattamista ja remmissä peitsaamista.
Kraatereita
Polku oli aina välillä sortunut pahasti, varmaankin valumavesien ym takia. Paikallisten täytyy muistaa nämä kohdat ja osata jarruttaa mönkkäreillä ajoissa, "rotkot" saattoi olla metrinkin syvyisiä
Tulossa Sahpanpalon korkeimpaan kohtaan, ylhäältä pitäisi näkyä toisella puolella pieni lampi, jos olemme oikella polulla
Ja siellähän se
Erimielisyys suunnasta :) Tarkoitus oli lounastaa lammen rannassa.
Nämä yksittäiset puut olivat järjettömän viehättäviä. Sen täytyy olla hyvin rohkea puu.
Valitsemaanne pöneen ei juuri nyt saada yhteyttä
No saa sittenkin! Pöne pussieläin haluaa aina olla mieluiten tyynyllä.
Pönellä oli tosiaan kaksi takkia mukana. Uusi villamantteli oli itsestäänselvä valinta, ostin sen juuri näitä reissuja varten. Villa lämmittää märkänäkin. Toisen takia kanssa arvoin pitkään, riittääkö toppa-BOT vai otanko Toppapompan. Villatakki JA äärimmäisen muhku Toppapomppa elokuussa tuntui todella överiltä. Sienen oli meininki selvitä pelkällä kevyt-BOT:lla + ihmisten toppatakkien alla. Lopulta päätin, että jos vaan saan paksuimman takin rinkkaan survottua, sillä mennään. On takuulla ainakin riittävästi vällyjä vanhalle, selkäongelmaiselle eläimelle. Takki mahtui ja olin todella tyytyväinen päätökseeni, pöne pysyi hyvin lämpimänä. Jonakin iltoina pidin sitä nukkumaanmenoon asti vain villatakissa, kun teltassa oli niin lämmintä. Öisin sillä oli aina molemmat ja joka aamu sen tassut oli ihanan lämpimät. (Sillä on usein kylmät jalat kotonakin, ja tassujen nuolemista on pidetty puutumisoireena, huono ääreisverenkierto.)
Jalkasieni <3 Sieni sai yöksi aina ihmisten fleece- ja/tai toppatakin peitoksi oman takkinsa lisäksi ja hyvin pärjäsi sekin. Kevyt-BOT on aika onneton ja jos vaan raaskin maksaa, Sienellekin kannattaisi ostaa sen sijaan tuollainen villamantteli. Se menee yhtä pieneen tilaan. Sinänsä hupaisaa, kun siellä jo mainitussa FB-ryhmässä kysellään paljon myös sitä, millaisia varusteita koira tarvitsee. Kun se riippuu niin paljon koirasta eikä mitään tarkkaa vastausta voi antaa, omistajan on opeteltava tuntemaan oma koiransa. Minun koirat tarvitsee hyvin eri määrän toppaa yllensä. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että jos koiralla on kylmä, siellä teltassa ei saa nukuttua sitten kukaan muukaan. Lisäksi kylmän tunne ja järkevä lihashuolto on keskenään aivan eri asiat.
Lounaan jälkeen äitiä poltteli aina jatkaa matkaa, minä olisin voinut ottaa parin tunnin päiväunet. Muistiinpanovihkoon kirjoittelua sillä aikaa kun itse torkahtelin. Minusta oli hyvä, että koirat ehti ottaa aina ainakin tunnin torkut meidän syödessä ja säätäessä.
Taas alkaa leirin purku. Tässä meidät ohitti kaksi naista, ja vähän myöhemmin he olivat lounaalla ja me ohitimme heidät. Sen jälkeen emme nähneet.
Sieni ei jaksa odottaa nätisti, joten koivu saa kyytiä
Katajat olivat välillä kokoontuneet yhteen
Vinkulelulintu, eli kapustarinta. Se piippaa kuin vinkulelu.
Siellä se tie menee
Sieni ei ole hyvä menemään ekana. Sillä on aina äippää ikävä.
Maaterlommol. Olemme saapumassa reunalle, josta avautuu upeat järvet ja niiden välissä menevä hiekkasärkkä. Emme ole yksin.
Jyrkkää rinnettä laskeudutaan. Upea paikka!
Rannassa
Äiti meni pönen kanssa ensin, jotta sain tästä nyt yhden kerran kuvia :D
Väsynyt pöne <3 leiri oli tarkoitus laittaakin tänne, joten ei hätää.
Jätin heidät kahlaamisen jälkeen hetkeksi odottamaan, kun kenkiä vaihtamatta tutkailin leiripaikkoja. Toisella puolella oli suota, joten valittiin toinen.
Leiriytyminen meni aina niin, että äiti laittoi pönelle aivan ekana villatakin Sienen rinkasta. Sitten riisui Sieneltä rinkan, sekä avasi rinkan päällä kuljetetut koirien alustat. Minä pystytin teltan ja heti kun se oli kasassa, äiti levitti koirien alustat sinne. Kaivoin omasta rinkastani seuraavaksi varsinaiset koirien takit ja kun nekin oli päällä, pienet väsyneet eläimet olivat valmiita sukeltamaan telttaan. Sitten vasta alkoi omien juttujen ihmettely. Tämä oli tosi hyvä systeemi eikä tarvinnut pelätä, että pöne kangistuu kylmässä missään vaiheessa.
Joku märkäjalkainen asteli alustallani. Kosteus on sellainen asia, mitä ei arjessa tajua ajatella. Kyllä ne kuivaa lämpimässä sisätilassa, vaikkei niin huolella pyyhkisikään. Teltassa kaikki märkä päätyy luultavasti omaan makuupussiin ja siellähän on.
Pistaasit, ai että. Paras iltanaposteltava.
Idyllitulikin palaa, eli ruuanlaiton ohessa yritetään vähän lämmittää/kuivata sisäilmaa. Minulla on aina yksi tuikku mukana sitä varten. Teltta eristää yllättävän hyvin ja sisällä on aina hieman ulkoilmaa lämpimämpää, kun siellä on hetki oltu. Tässä on nyt just se mistä aiemmin kirjoitin, että koirat makaa paikoillaan siellä mihin heille on pedit osoitettu, eikä yhtään arveluta polttaa kynttilää näin. Valvomatta en kuuna kullan valkeana jättäisi, mutta istuessani tuossa itsekin ei tartte kynttilästä pidellä kenenkään kiinni.
Vastarannalla erottuu tie, jota laskeuduimme
Yksi ottaa vettä ja toinen laskee sitä ulos. Urokset on niin paljon helpompia käymään iltapissallakin, nartun kanssa pitää aina vähän pelleillä. Pissii paljon paremmin kun ottaa sen mukaan veden hakuun, verrattuna kuin että yrittäisi vaan käskeä pissalle. Se taisi olla tästä seuraava ilta, kun yritin vielä ennen nukkumaan käymistä saada sen ulos, ja se vastasi vaan erittäin kuuluvan "hhhhhhhhhnnnnnggggh"-huokauksen. Luovutin. :D Juotin niitä niin paljon, että usein se sitten herätti yöllä jos iltapissa jäi tekemättä, mutta eipähän siinä muuta kuin teltan ovi auki ja hetken päästä koiran palattua ovi kiinni ja unta kuuppaan.
Tässä vielä iltavillit alkamassa
Pyyhkärit on ihaninta
Sieni hyvin onnellinen
Mikäs luun pätkä se täällä!
Sitten heitä vietiin
En haluaisi, että iltaruuan päälle riehutaan täydellä mahalla...
...mutta nyt en kerta kaikkiaan raaskinut kieltää
Vedenottajalle luuta esitelty myös ja vielä mennään. Ei sille voinut kuin nauraa. Voi hassuin Sieni. Kukaan ei ilahdu niin paljon niin pienistä asioista kuin sinä.
Nuotiopaikkoja oli melkein joka rannassa, mutta metsäpalovaroitus, niin ei edes mietitty niitä sen enempää. Ei sellaista erämaata olekaan mihin joku ihminen ei olisi jotain jo rakentanut.
Käytiin vielä illalla lyhyellä kävelyllä ilman koiria. Ne jäivät telttaan nukkumaan. Kylläpä ilman rinkkaa ja vaelluskenkiä kävely tuntuu oudolta, kuin lähtisi lentoon.
Maailmassa ei ole mitään herttaisempaa kuin nukkuvat koirat. Tässä nukkuu hyvin onnellinen Sieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti