Tuntsa, päivä 1

1. päivä: Tulppion Majat - Pieni Saijanvaara (omaa reittiä) n. 8,5km

 Mitat ovat hyvin suuntaa antavat, mutta on ne linjassa keskenään, koska ne on samalla oksanpätkällä mitattu. Kuten sanottu, on aivan eri asia suunnistaa itse tai mennä valmista polkua. Nousta jyrkkää kivikkoista rinnettä tai marssia tasaista hyvää polkua. Enemmän ehkä kertoisi se aika kuinka monta tuntia on oltu liikkeessä?

 Majapaikassa oli ihana vanha radio

Ajomatkalle oli vielä kaikenlaista snacksia, mutta vedettiin illalla saunassa niin tuhdit eväät, ettei oikein maistunut. Ei niitä roskiinkaan voinut heittää joten otin viimeiset mukaan! Rinkka oli muutenkin niin järkyttävän painava että mitä puolesta kilosta tomaatteja.

Sanoin, että tää sitten puree kaikki remmit poikki ja sitä pitää vahtia ihan koko ajan, mutta silti se ehti jossain välissä lähtöä tehdessä syödä aikamoisen loven naruunsa. Piti laittaa solmu siihen, ettei se purkaudu. Kärsivällisyys ei ole hänen hyveensä...

Lähtöpäivä, tiistai, oli helteinen

Kannattaa viilentää myös naama!

Säätöä

Ostin etukäteen joustoliinan, koska ei se osaa kävellä remmissä muutenkaan ja arvasin että jonossa se vasta vetääkin. No, niin veti. Mulla ei ole koskaan ollut yhtään läheskään tällaista eläintä.

Harmi vaan että 6,5kk täysin keskenkasvuista pentua ei oikein hyvillä mielin viitsisi kauheasti vedättää.

Joutessaan hän oli aina mielipuuhassaan eli kaivoi montun. Karttaa piti katsoa paljon joten monttujahan tuli.

Ketjupannat on vaelluksilla mukana vain varalla, jos oikeat vehkeet hajoaa (kerran on hajonnut). En koskaan käytä sellaisia koirillani muuten, mutta reissussa ne on hyvät kun ne eivät kastu eivätkä ala haista. Panta voisi hyvin olla mun rinkassa, mutta toisaalta se oli ainoa asia minkä pönen saattoi laittaa itsekin kantamaan, niin saipahan kantaa.

 Heti tuli selväksi, että öttiäisiä on niin paljon, että sisäteltta on lyötävä pystyyn joka tauolle. Koirissa oli pari päivää aiemmin varta vasten laitetut Bayvanticit, mikä osoittautui lähinnä huonoksi vitsiksi.

 Olihan noi nyt ihan järjettömät viimeiset painot, mutta kyllä muuten maistui hyvälle! Ekohippi sisälläni ei myöskään pidä hyvän ruuan pois heittämisestä.

Heti ekasta tauosta asti hän muisti, että nyt on levon aika.

Leiriä purkaessa olis taas virtasta

Se pääseekin niin kummallisiin asentoihin ettei voi kuin ihmetellä onko sillä mitään selkärankaa lainkaan...?

Punikkitatteja oli paljon. Tai siis kaikki tatit mitä oli, oli niitä. Oli siellä jotain haperonhöperöitä kanssa.

 Jossain vaiheessa lakkasin edes ajattelemasta miten tämä paskainen koira laitetaan sitten illalla telttaan. Kesä kuivatkoon...

Ihanimmat sienet ikinä <3 Ne tuntui kylmiltä. Oli työlästä vastustaa kiusausta heittää rinkka selästä ja jäädä juttelemaan heidän tasollaan.

Joitakin poroja nähtyämme, ja todettuani että pentu ei sekoa niistä ja että kuulo pysyy normaalisti päässä, laskettiin se irti.

 Porot oli arkoja ja monesti kävi niin, että näin koirista, että nyt on jotain, ja kytkettyäni ne meille ei koskaan selvinnyt mikä oli. Tai sitten me nähtiin vilaukselta kaukaa poro mutta koirat ei huomanneet mitään.

 Teltan lattia oli kyllä viikon jälkeen aika... ruskea.

-> jatkuu