6. päivä: Härkätunturi - Tulppion Majat (reittiä) n. 16km
Pakkauslistaa tehdessä mietittiin, onkohan tällä korkeudella öisin pimeä ja tartteeko tasku- tai otsalamppua. Se jäi pois
ihan silkan tilan ahtauden takia. Heräsin yöllä päästämään pönen ripuloimaan, muistaakseni se ei pyytänyt, mutta
heräsin muuten vaan ja komensin sen ulos, niin kaaressahan se taas lensi. Kahden aikaan yöllä oli korkeintaankin
hämärä, hyvin olisi voinut lähteä kävelemään, jos olisi tarvinnut. Lamppua ei siis kaivattu. Kotona etelässä sitä valon
määrää on vaan aina niin hankalaa kuvitella.
Auringonnousu, kuvattu kolmen jälkeen
Edessä oli pitkä pätkä ilman karttaan merkattua vettä, ja kyllä sitä kaivattiin
Ei löydy ei
Hirvee janokin olis ja nyt sitä vettä pitää säännöstellä, huh
Lakki mustikassa, tai söi se ihan yhtä lailla noita kaarnikoitakin. Joskus se vielä vetelee jotain kielon marjoja ja potkaisee tyhjää.
Lounastauolla meidän sisäteltan kankaaseen ilmaantui mittarimato. Vähän aikaa se siinä heilui kunnes sanoin että mä en
nyt voi vastustaa kiusausta...
...laittaa mittarimato mittailemaan! <3
Joku kysyi, miten pentu jaksoi. Pentu oli 99% ajasta irti ja se kerkesi juosta hullunrinkiä, kaivaa sata monttua, härkkiä
pöneä (hännässä roikkuminen onneksi väheni päivien kuluessa, se on muutenkin ainoa tilanne missä mun ah niin kiltti
pentu on aivan kuuro eikä usko mitään...), uida jokaisessa lätäkössä, kantaa tuhatta keppiä ja säätää ja härvätä.
Telttaan se kaatui aina ihan suorilta jaloilta. Välitauoilla se ei oikein halunnut syödä. Olisin ruokkinut sitä enemmän jos
olisi mennyt alas, mutta kun ei niin ei. Illalla ne ehti aina maata ehkä jonkun tunnin kun me järkättiin kamoja ja sitten
kun aloin ottaa koirien ruokia esille, hän oli kyllä erittäin jaolla mukana. Se kyllä silti laihtui reissun aikana. Joka päivä
sanoin ääneen, että olisipa meillä muilla edes murto-osa kaikesta tuosta energiasta. Eli jaksoi oikein hyvin.
Ihanaa punaista mustikkaa, otetaan kuva... ai ei enää yhtään huvita?
Pöne ripuloi kaiken mitä sille sisään meni, ei se oikein syönyt eikä joka juotolla juonutkaan, ja kerkesin jo vähän katsella
karttaa että mihin sitten jätän heidät ja haen auton lähemmäs noutamaan, jos se nyt täysin romahtaa. Se oli kuitenkin
ihan virkeä koko ajan, mikä on oikeastaan aika ihme. Enteromicrot tungin sille pääosin väkisin kun ei se suostunut niitä
namien seassa syömään. Paljaana se ei tod sellaisiin koske, vaikka nekin on kai olevinaan jotain makutabletteja mitä
koirat syö sellaisenaan. Juuei pöne.
Pyyhkäröivä pöne ei kuitenkaan ole kauhean huonossa kunnossa
Tämä on niin raivostuttavaa...
En oikein tiedä onko vika ymmärryksessä vai muistissa. Se lopettaa jos pöne sanoo tarpeeksi kovasti, tai jos minä kiellän
ihan nätisti. Mutta menee kymmenen sekuntia tai minuutti tai tunti ja se tulee uudelleen aivan kuin ei olisi koskaan
kuullutkaan, että niin ei saa tehdä.
Kuusi kilsaa autolle, kun takaa kuului parkaisu "nyt se kävi!" Äitin vaelluskengät oli ennen lähtöä käyty korjauttamassa
suutarilla ja kesken reissun tuli jo selväksi, että ei ne kestä. Hajoamista sitten odoteltiin viimeiset päivät.
Hieno hetki. Sitä kuvittelee, että sen kun jatkaa puutteellisilla varusteilla, mutta oikeasti kun on se 20kg selässä,
epätasainen reitti, liukasta, märkää jne, niin saisko olla crocsit (joita ei oikeastaan ole kun ne hävisi, onneksi mulla
kuitenkin on omani), sukat vai paljaat jalat?
Vetelin kuormansidontaliinoilla kengän hienoon pakettiin, ja sanoin että varmana kestää, mutta ei mennyt montaa metriä
kun takaa kuului että ei kestä. Ei nauhassa vikaa mutta niissä oli ihan onnettomat lukot ja nauha vaan valui sieltä, hienoo
hei... Lopulta ehdotin että ottaa irrallisen osan pois ja kävelee sillä mitä jäljelle jää, siinä oli vielä ohut välipohja tai joku.
Liukas se oli mutta ihan hyvin pelitti muuten
En poseeraa enää yhtään. Alkoi olla vähän kiire autolle. Yleensä vika päivä on inhottava ja paluu ahdistaa, mutta nyt
meillä oli näitä ongelmia sen verta että suorastaan odotin että näen autoni ja saan nää kaikki pois täältä...
Viimeisellä pätkällä oli upea harju, mutta oli myös kumeasti jyrisevä ukkonen, joka entisestään vauhditti matkaa. Minua
ei ukkoset haittaa mutta äiti pelkää sitä niin että en uskaltanut edes vitsailla asialla :p
Kuppins kerkesi kiivetä joka paikkaan. On sille sitä vahvistettukin nosea varten, mutta kyllä hän on ihan syntymäapina
itsessään. Mudit usein on.
Sitten taas polku oli hyvin, hyvin vähänkäytetyn oloinen
Tarttis vähän harventaa
Viimeinen kilsa tietä. Ja joku se jaksoi edelleen kiskoa
Vanhan lentokentän päässä se siintää! Taivaskaan ei revennyt ja ehdittiin kuivin nahoin autoon. Pöne käveli itse ja
kengän raatokin kesti, eikä äiti nyrjäyttänyt nilkkaansa, kaatunut, liukastunut tai mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti