Näin liki kymmenen vuotta sitten silloisessa mudiryhmässä erään mudiharrastajan valokuvan vaellukselta. Kuvassa oli mudin takana ihmeellisiä hiekkadyynejä ja jokin kitukasvuinen puska. Kysyessäni mikä ihmeen paikka tuo on, hän vastasi Pöyrisjärvi. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta, joten googletin.
Siitä asti olen halunnut käydä siellä itse.
Viime vuoden naisten vaelluksella äiti sai valita Kilpisjärven tai Pöyrisjärven, ja koska hän silloin otti Kilpisen, tälle vuodelle jäi Pöyrisjärvi. (Ensi vuonna on ehkä annettava hänen valita ihan vapaasti? :p )
Toisten mielestä Kilpisjärvi on henkeäsalpaavan upea, ja he palaavat sinne kerta toisensa jälkeen. Olihan se omalla karulla tavallaan hyvin kaunis, mutta minulle riitti kerta, enkä oikein tajunnut mitä kaikki siinä hehkuttavat. Niin helvetisti kiviä, että sekaan ei meinannut mahtua telttailemaan. Koin varmaan ne samat haltioitumisen tunteet nyt Pöyrisjärvellä. Käsittämättömän upea paikka ja sinne minä vielä tulen joskus palaamaan. Ihmeellisiä hiekkarantoja, kuun kraatereita, pensaiden rykelmiä, oikea luonnon oma taideteos. En käsitä, miten mitään sellaista voi olla olemassakaan.
Tämä oli myös ensimmäinen oikea erämaavaellukseni. Kaksi viikkoa Ylläs-Pallas-alueella 2015 meni kyllä myös paikoin hyvin syrjässä ketään näkemättä, mutta nyt oltiin kuitenkin tavallaan reitillä. Se ei vain ollut merkattu. Joinakin päivinä näimme yksittäisiä ihmisiä, joinakin emme ketään. Tämä on niin mun juttuni. Joku Karhunkierros on ikävä piikki lihassa, kun sekin edustaa sarjaa "pitäisi nähdä", mutta pelkkä ajatuskin siitä ihmismäärästä lähinnä kauhistuttaa.
Tarina
